Prologi
Kesällä 2017 jossain feedissä näkyi mainos, jossa haettiin osallistujia heinäkuun 2017 lopussa ajettavaan pilottitapahtumaan Kaldoaivin karussa
erämaassa. Tapahtuma ei sopinut omaan kalenteriin, mutta maininta
järjestettävästä juoksu- ja pyöräilytapahtumasta seuraavana vuonna herätti
orastavan mielenkiinnon. Myöhemmin julkaistu video tapahtumasta sai
mielenkiinnon nousemaan entisestään, olihan vuosi 2017 välivuosi pitkistä
kisoista ja vuonna 2018 oli tarkoitus päästä yli sadan kilometrin. Ajatuksesta
ei päässyt eroon.
Lyhyt video vuoden 2017 testitapahtumasta.
Harjoittelu kisaa varten
Vaarojen Maratonilta tuli keskeytys flunssan takia ja sekös
hieman korpesi. Kisan jälkeisenä keskiviikkona huomasin, että Alman
nettikaupassa oli ilmoittautuminen auki, niinpä pienen miettimisen ja arpomisen
jälkeen osallistumisoikeus siirtyi ikään kuin itsestään ostoskoriin ja 2018
kisakalenteri alkoi hahmottua. Enää ei tarvinnut kuin treenata. Ja hommata
lennot, kyydit, majoitus..
Loppuvuotta 2017 varjosti flunssaputki. Kolmeen kuukauteen 6
flunssaa, joista yksi työmatkalta saatu jäätävä manflu veivät kuntokäyrän
laskuun. Lokakuussa 35 tuntia jotain liikunnan tapaista, marraskuussa
vaatimattomimmat tunnit sitten helmikuun 2016, 2,5 viikon juoksutauko ja
mittariin pohjanoteerauksena 25 tuntia. Joulukuun puolivälissä pahin tautijakso
oli voitettu ja alle sai yhden hyvän viikon ennen joulun työmatkaa ja sisäisen
kellon sekoittamista. Oli siis aika kääntää kelkan suunta tammikuun alusta.
Vuoden tavoitteeksi tuli hieman yli 10 tuntia liikuntaa joka
viikko. Tammikuu 2018 meni kolmella lepopäivällä ja mittariin pärähti 51
tuntia; sauvakävelyä 14 tuntia, salitreeniä 13,5 tuntia, juoksua 10,5 tuntia ja
joogaa vajaat 7 tuntia. Loppu oli lähinnä lumikenkäilyä ja kuntopiiriä.
Helmikuussa toisella viikolla piti ottaa kolme peräkkäistä lepopäivää,
kokonaisuudessaan lepopäiviä tuli 7. Tämä myös näkyi tuntimäärissä, vaatimaton
40 tuntia ja siitä oli sauvakävelyä 11 tuntia, salitreeniä 10 tuntia,
lumikenkäilyä 6,5 tuntia ja joogaa 5,5 tuntia juoksun jäädessä viiteen tuntiin.
Kevättä kohti mennään helmikuussa. |
Maaliskuu 2018. Olotilaa pitäisi pystyä kuuntelemaan ja
tarvittaessa perua treenejä. Ylitreenaamisella saatiin aikaan jäätävä flunssa
ja päätä hajottava 7 päivän tauko kaikesta tekemisestä. Toisaalta taas
riittävän levon ja unen tarve tuli huomattua, kolmantena sunnuntaina vuoden
pisin juoksulenkki, joka oli peräti 16,3 km, oli liikaa tilanteeseen nähden ja
sen seurauksena taas piti ottaa lepopäiviä, jotta huhtikuun alkuun kaavailtu
treenileiri ei vaarantuisi. Jäärogaining oli pakko jättää välistä. Kuukauteen
lepopäiviä 10 ja tuntimäärä katastrofaalinen 35, joka jakaantui aika tasan
sauvakävelyn, voimaharjoittelun, joogan ja juoksun kesken. Tilanne alkoi olla
huolestuttava. Toisaalta tästä eteenpäin oli ajatuksena juosta kuukaudessa yksi
satkun viikko sekä säännöllisesti vetoja.
Maaliskuun lopussa ehti vielä Laukaan Hitonhautaan jääputousta ihmettelemään. |
Huhtikuun alussa koitti matka Tarragonan maakuntaan,
tarkemmin Montsantin luonnonpuiston läheisyyteen. Vajaaseen viikkon sai
kohtuulliset 22 tuntia sporttia, tosin paremmalla suunnittelulla olisi vielä
ehkä kolmesta viiteen tuntia ehtinyt reippailla, mutta jäipähän nyt aikaa
makoiluunkin. Öisen paluulennon kuormitus tuntui sitten seuraavan viikon
ajan ja treenit olivat varsin kevyitä. Koko kuukauden tunnit sai nostettua
kohtuullisen asialliselle tasolle 62 tuntiin, joista juoksua 19,5 tuntia,
sauvakävelyä 19 tuntia, kevyttä joogaa vajaat 8 tuntia ja voimatreeniä viisi
tuntia. Lepopäiviä tuli 5. Tosin satkun viikkoa ei tullut eikä niitä
vetojakaan..
Ihan kohtuulliset maisemat. |
Melko kuiva vesiputous. |
Ilmeisesti oli niin railakka vappu, että siitä sai ottaa kolme lepopäivää peräkkäin ja osallistuminen paikalliseen reilun 5 km:n
polkujuoksukisaan oli vaakalaudalla flunssan takia. Osallistumispäätös jäi sitten viimeiseen
iltaan. No, saihan siinä mukavan mk-vedon. Toisella viikolla ollut 8 tunnin
rogaining nosti sen viikon viikkotunnit kohtuulliseksi, toisaalta taas
kolmannella viikolla oli pari lepopäivää ja samalla tuli avattua
ulkopyöräilykausi hyötyliikunnalla töihin. Toukokuun neljäs viikko tarjosi
totuttuun tapaan ulkoilua NUTS Karhunkierroksella reittimerkkien kanssa.
Toukokuun viimeinen päivä halusin välttämättä ajaa pyörällä ojaan alamäen
jälkeisessä mutkassa, onneksi selvisi naarmuilla, pahimmassa tapauksessa koko
kesä olisi ollut pilalla. Kuukauteen kertyi yhdeksällä lepopäivällä
tapaturmasta huolimatta treeniä vajaa 61 tuntia, josta juoksuun rinnastettavaa
etenemistä vajaat 37 tuntia, pyöräilyä vajaat 8 ja voimaa vajaat 7 tuntia.
NUTS Karhunkierros. Kitkajoen varressa on aika puhallella reittimerkkien kanssa. |
Kannattaa ajaa täysillä ojaan. Onneksi selvisi naarmuilla, pahimmillaan koko kesä olisi ollut ohitse. |
Kesäkuun alkuun oli kalenteriin merkattu 8 tunnin yörogaining,
joka jäi välistä, kun pääsi nilkuttaen eteenpäin. Siinä meni alkukesälle
kaavailtu valvomisharjoitus. Bepanthenia kului reilusti. Kesäkuun toinen
sunnuntai juostu 5 ja puolen tunnin pitkis toi jotain valoa tunnelin päähän ja
harjoittelu alkoi normalisoitua pikkuhiljaa. Taulukkolaskenta alkoi näyttää
kisaliivin painon asettuvan noin viiden kilon nurkille, juhannussunnuntaina
edessä oli siis vajaan 25 kilometrin lenkki painavalla liivillä. Seuraavalla
viikolla oli luvassa hieman kovempitehoista treeniä ylämäkijuoksun
muodossa, toista kertaa kesälle. Tuntimäärä tippui toukokuisesta 49 tuntiin,
juoksua reilu 20 tuntia, sauvakävelyä vajaat 13 tuntia ja voimaa reilu
kahdeksan tuntia.
Juhannushölkkää painavalla liivillä. |
Heinäkuun ensimmäinen päivä saatu jonkinasteinen
ruokamyrkytys vei tehot pois vajaaksi viikoksi, sentään pystyi
kävelemään ja venymään yin-joogassa. Viikko tuosta oli edessä vuoden
ensimmäinen mäkitreeni Laajavuoressa, tosin sitä piti hieman keventää, kun
voimat eivät olleet vielä täysin palautuneet. Toisella täydellä viikolla ollut
NUTS Ylläs Pallas tarjoili taas totuttuun tapaan pk-kilometrejä reittimerkkien
kanssa yli 20 viikkotunnin edestä. Pari yötä sai valvoa niissä hommissa, sai
sitäkin osa-aluetta treenattua. Tällä reissulla alkoi kenkäpaniikki, aiemmin
kisakengäksi kaavailtu Montrail Bajado III vaihtui La Sportivan Akashaan, olihan
tässä ruhtinaallisesti pari viikkoa aikaa ajaa uudet kengät sisään.
NUTS YPH. Evästauko jossain Tappurin kohdalla. |
Tästä talkooreissusta toipuminen vei aiempien vuosien tapaan
kolme neljä päivää ennen kuin jonkin sortin kuntoilu kiinnosti jälleen. Lomalla
oli aikaa heilua. Sen jälkeen sai parin viikon mittaisen treeniputken, jonka
jälkeen oli pidettävä lepopäivä. Maksimissaan pystyy treenaamaan reilu pari
viikkoa putkeen, sitten on pidettävä älä tee mitään –lepopäivä ilman mittaria.
Kuukauden tuntimäärä asettui 68 ja puoleen tuntiin ollen suurin määrä sitten
elokuun 2015. Noista tunneista hölkkää oli 41 tuntia, pyöräilyä reilu 14 tuntia
ja voimatreeniä viitisen tuntia lopun ollessa sekalaista.
Kenkien sisäänajoa vikalla kolmen tunnin hölkällä. |
Elokuun alku oli jo selkeästi kevyempi sisältäen parin
tunnin lenkin, pari tuntia pyöräilyä, pari tuntia ilmajoogaa sekä hieman
sauvakävelyä.
Kisaviikko
Maanantai alkoi kevyellä puntilla, jolla sai vähän hikeä
pintaan. Viikonlopun vaivannut hammas oli hieman parempana, tosin täysin
kunnossa se ei ollut. Maanantai-iltana ohjelmassa oli vielä kevyt kävely.
Tiistai taasen alkoi kevyellä vajaalla tunnin hölkällä, jonka jälkeen alkoi
hieronnan odottelu. Parin tunnin käsittelyssä ehdittiin käydä alaraajat
jalkapohjista kylkiin saakka läpi, yllättäen takareidet olivat jumissa.
Paluumatkalla mukaan tarttui tilatut karttatulosteet. Iltapäivällä ei enää
saanut hammaslääkäriaikoja, piti siis soittaa keskiviikkona uudestaan. Ilta meni
viimeistellessä evästaulukkoa, ajatukseksi näytti muodostuvan 400 … 500 kcal
nauttiminen tunnissa. Lista koostui energiakarkeista, geeleistä, patukoista,
smoothieista, proteiinipatukasta, toffeesta, meetvurstista, suolaisista
karkeista, karjalanpiirakoista ja kanelipullista. Yö vaihtui aamuun ja
soittamalla päivystysaika iltapäivälle. Aamupäivä meni tavaroita kootessa
lattialle pakkaamista varten.
Hammaslääkärin tuolissa se pahin vaihtoehto kävi ilmi eli
hammas oli haljennut. Muita vaihtoehtoja ei oikein ollut kuin pistää kolme
puudutuspiikkiä ja tarjota pihtejä. Putosipahan kisapaino jonkun kymmenen
grammaa siinä eikä tarvinnut juosta rikkinäisellä hampaalla kuten elokuussa
2014 Tunturimaratonilla. Tämä hampaanpoisto ja siitä seurannut alkuillan suora
putki –efekti mahassa kaksi vuorokautta ennen starttia ei nyt varsinaisesti
helpottanut tilannetta; pari tuntia meni koomatessa jääpussi poskella. Illalla
sentään ruoka alkoi pysyä sisällä.
Torstaina kellon armoton ääni sivalsi ilmaa 04.00, lento
Helsinkiin lähtisi 5.50. Saihan siinä ruhtinaalliset 5 tuntia nukuttua. Siispä
puoliksi valmisteltu aamupala naamariin ja autolla kentälle. Parkkimittari
meinasi kiukutella tai ainakin siinä oli todella pitkät piuhat. Kone laskeutui
aurinkoiseen Helsinkiin ja aikaa oli 4 tuntia ennen seuraavaa lentoa sekä reilu
1,5 tuntia ennen kuin muu matkaseurue saapuisi kentälle. Suunnaksi valikoitui
kentän kauppa, josta mukaan tarttui toinen aamupala. Itse asiassa piti käydä
kahdesti, sen verran hyvä nälkä oli aamulla ennen yhdeksää; olihan aamupalasta
jo nelisen tuntia. Muu matkaseurue löytyi helposti ja lentoa odotellessa
juttujen taso alkoi olla jo aika huono ;). Lähtöportin läheisyydestä löytyi
muutama muukin juoksija.
Eväiden hankkimista. |
Ivalossa nenä näytti ensimmäisenä pizzeriaan lounaalle ja
sen jälkeen ruokakauppaan, vielä kun oli kohtuulliset valikoimat. Edessä oli
parin tunnin moottorimarssi NUTSjoelle, muutaman kerran oli poroja tiellä.
Utsjoella oli edessä maalipaikan ja viimeisen neljän asfalttikilometrin
tarkastus, sen jälkeen jääkaappitavarat paikallisesta sekatavarakaupasta. Mökki
löytyi helposti ja edessä oli asettautuminen taloksi. Jossain vaiheessa isäntä
kävi pyörähtämässä ja häneltä saimme viime hetken vinkit maastosta,
vesitilanteesta ja kännykän kuuluvuudesta. Omatekoinen pastaparty seurasi
isännän vierailua, yllättäen puheenaiheet olivat suhteellisen
juoksupainotteisia. Varustehärväys alkoi pikkuhiljaa, kaivoin litran
minigrippeihin esipakatut eväät esiin. Arvon toverit kysyivät, että aika paljon
evästä koko reissulle, totesin vaan, että näissä pusseissa on vain ensimmäisen
80 km:n eväät. Tästä sitten seurasi vilkasta keskustelua siitä miten paljon
kukin aikoi mässyä ottaa matkaan. Vissiin toverit olivat sitä mieltä, että
mulla oli reilusti evästä, mutta niin vaan lopulta täyttyi muillakin liivit ja
paitojen helmataskut.
Pähkäily siitä miten paljon ylimääräistä tavaraa Salomonin
12-litraiseen liiviin mahtuu tuntui loputtomalta. Taakse vetoketjuosastoon meni
avaruuslakana, varavirta, hanskat, tuubihuivi, merinopipo, ea-pussi, otsalamppu,
irtohihat, tyhjä lötköpullo urkkajauheella sekä takki. Alaosan verkkotaskuun ja
etualataskuihin tungettiin valtaosa eväistä, vasempaan vetoketjutaskuun
elektrolyyttitabletit, lisää evästä, vedenpuhdistustabletit sekä käsidesi. Clif
Blokseista tuli nysvättyä ylimääräiset tuoteselosteet pois, helpotti pakkauksen
avaamista. Oikea verkkotasku saisi aikanaan kännykän, etutaskuihin lötköt
täynnä sekä niiden yläpuolelle viilekkeisiin vielä muutama geeli. Pikkuhiljaa
loputon nysvääminen ja härvääminen liivien ja drop bagien kanssa väheni ja
mökki hiljeni yhden aikoihin.
Perjantaiaamu koitti hieman ennen yhdeksää, sää oli
pilvinen. Pian aamupalan nauttimisen jälkeen enemmän ja vähemmän hermostunut
varustevälppäys jatkui, piti täyttää sekä liivi, drop bag että maalialueen
kassi. Olotila oli sekavahkon väsynyt, päätä särki. Luulin sen johtuvan joko
nestehukasta tai liian vähästä kofeiinista. Tai sitten se oli vaan kisaebolaa.
En kuitenkaan ottanut buranaa tai vastaavaa, vaikka jälkiviisaana ehkä olisi parempi
ollut ottaa heti aamupäivällä. Jossain vaiheessa pieni kävely pihalla ja nousu
revontulitarkkailutorniin toi lisähappea puuhiin. Drop bagin ensimmäiseen
pussiin päätyi täysi vaihtovaatesetti, sadehousut ja –hanskat. Toiseen pussiin
päätyi juoksuevästäydennys liiviin, toinen varavirtalähde ja jotain muuta
tarpeelliseksi kuviteltua tavaraa. Kolmanteen mahtui kolmen vartin termari
täynnä kiehuvaa vettä, pikariisiä, tonnikalaa, puuroa ja mustikkakeittoa.
Pitkähihaisen merinopaidan päädyin tunkemaan liiviin, jonka paino asettui 5,4
kiloon; tästä eväät painoivat 2,2 kiloa, nesteet kolmessa lötkössä 1,5 kiloa ja
varusteet vajaan 1,7 kiloa.
Vihdoin ja viimein liivi saatu pakattua. Pari tuntia starttiin. |
Ennusteita tuli seurattua herkeämättä kolmesta eri paikasta
kolmeen eri paikkaan, niiden keskiarvon mukaan kisasäästä olisi tulossa ihan
hyvä, perjantaina saisi mennä auringonpaisteessa ja lauantaina puolipilvessä.
Kisataktiikkaa tuli jauhettua moneen kertaan, ensimmäinen 15 kilometrin
tiepätkä oli tarkoitus hölkkäillä kevyesti kahteen tuntiin, sitten 35 km:n
kohdalla olleeseen huoltoon oli tavoiteaika kuusi tuntia. Tämä tasainen
vauhdinjako olisi tuonut noin 22...23 tunnin loppuajan. 80 km:n huollosta oli
itsellä tarkoitus selvitä aamukymmeneen mennessä eteenpäin, tämä arvio perustui
vuoden 2016 Karhunkierroksen taivaltamiseen. Loppumatkalle ei nyt sitten
ollutkaan poikkeuksellisesti enää mitään tarkkaa suunnitelmaa, oma
tavoiteaikahaarukka oli jossain 24 ja 27 tunnin välissä.
Perjantain lounas meni ennakkokaavailua myöhäisemmäksi,
melkein kahteen. Samanlaista pastaa kuin edellisenä iltana. Ruokailun alkamisen
venyminen ei sitten enää oikein mahdollistanut toista lämmintä ruokaa ennen
starttia, majapaikasta oli kolmen vartin ajomatka lähtöön ja numerot piti hakea
ennen kello seitsemäätoista. Pieni kolmen vartin päivälepo oli paikallaan,
mutta korvatulpista huolimatta pomo halusi häiritä lomalaista työasioilla
puolivälissä nokosia. En olisi halunnutkaan nukkua. Muut toverit olivat
viihtyneet kahvipöydässä, siispä pari mukillista kahvia ja pullaa naamariin.
Olotila ei ollut täysin normaali, vaikka tankkasin vettä ja kofeiinia. Liekö
sitä kisaebolaa näin lähellä starttia? Kello kävi vääjäämättä ja 15.45 oli aika
nostaa varustekassit autoon ja suunnata Nuorgamiin. Aurinko paistoi mukavasti.
Pyöräsarjaan osallistunut Sami oli käynyt tutkimassa
paikkoja etukäteen, joten kisatoimisto löytyi helposti. Sieltä numerolappu ja
gps-seurantalaite kouraan ja lähtöä kohti. Lähtöalueelta löytyi lisää vanhoja
tuttuja naamoja. Amatöörivirhe oli olla ottamatta mitään ylimääräistä
juomapulloa mukaan, kuitenkin lämpötila oli jotain +18 astetta ja aurinko
paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Onneksi Samin luottokortissa riitti
limiitti limsan ostamiseen. Kauppakeskuksen saniteettitilat tulivat tutuiksi
reilun puolentoista tunnin odottelun aikana. Jossain vaiheessa pieni jaloittelu
ja voimistelu teki ihan hyvää. Marko vaihtoi omalla autollaan shortsit pitkiin
housuihin, pienen keskustelun jälkeen päätin apinoida menoa ja vaihtaa
reisipituiset shortsit 2/3-pituisuun housuihin.
Lähtökaaripatsastelua. Enää ei voi perua. |
Kello alkoi olla noin 17.40 ja aika oli suunnata autolta
lähtöaluetta kohti patsastelemaan ja fotoilemaan. Sykemittari alkoi raksuttaa
ja etsiä satelliitteja. Amatöörivirhe. Mitäpä sitä suotta edellisenä iltana tai
edes samana päivänä hyvissä ajoin ennen starttia hakemaan kaikessa rauhassa
gps-fiksiä. Homman hidas eteneminen alkoi tuskastuttaa, sillä aikaa oli kulunut
epätavallisen paljon, vartin verran. No, kolmehan minuuttia ennen starttia fiksi
löytyi ja ennalta ladattu reitti oli valmis. Käsi-gps -laitteen olin
tarkoituksella jättänyt pois varusteista. Mahakin ilmoitti päivällisajan olevan
käsillä. Oli aika tiivistyä lähtökaaren lähelle odottamaan starttia.
Ensimmäinen kattaus. Pieni, mutta sisukas osallistujajoukko. |
Tasan kuudelta lähtökomento kajahti ilmoille. Sijainti oli
viimeisen kolmanneksen joukossa, reitti alkoi heti ylämäellä. Nopeimmat
juoksivat ja muut kävelivät. Ekan puolen kilometrin jälkeen polku tuli
asfalttitielle, aurinko paistoi ja ylämäki sen kun vaan jatkui. Iloinen
puheensorina kävi siellä sun täällä. Välillä reitti meni tien sivussa ja
välillä taas asfalttia pitkin. Kahden ja puolen kilometrin aikana nousua tuli
noin 200 metriä. Eini viihtyi seurassa muutaman hetken, sen jälkeen hän laittoi
kaasun pohjaan ja katosi horisonttiin. Urheilujuomaa meni pari hörpyllistä,
mutta suurempaa huolenaihetta aiheutti 20 lyöntiä liian kova syke, vaikka homma
oli kävelyä. Päätäkin särki, kuten oli tehnyt aamusta saakka.
Alkuvaiheen asfalttitunkkausta. |
Välillä mentiin poluilla. Kuva (c) Poppis Suomela. |
Ylämäki vaihtui alamäkeen ja pian Tervon sisarukset
painelivat ohi. Jenna liittyi possujunaan. Vauhti oli jotain pk1-hölkkää, mutta
sykkeet paukkuivat aerobisella kynnyksellä. Urheilujuoma aiheutti kuplimista.
Matka eteni pikkuhiljaa ja asfaltti muuttui soratieksi Pulmankijärven rannalla
noin kymmenen kilometrin kohdalla. Mielessä pyöri se, että kuinka lujaa
uskaltaa päästää kaasua; tuleeko samalla lusikallinen vai ämpärillinen kuraa
housuihin.. Onneksi vartin välein otetut suolatabletit auttoivat rauhoittamaan
tilannetta. Etukäteen oli merkattu vedenottopaikaksi puro 14,5 kilometrin
kohdalla, mutta siinä sillan jälkeen tuli kysyttyä muilta, että tuoko se olisi
ollut se ensimmäinen paikka. No, siinä olisi pitänyt aika jyrkkää pengertä
mennä tietä puron reunaan, joten ei ollut viisasta kääntyä takaisin, vaan parempi oli jatkaa
matkaa. Pian olikin pienempi, mutta hyvin virtaava puro helpommin
saavutettavissa. Siinä loput urkat pois ja raikasta vettä tilalle. Toiseen
pulloon taisi mennä kofeiinielektrolyyttitabletit. Opasteet ilmoittivat, että
reitti siirtyi tieltä pois maastoon.
Alusta muuttui hiekkatiestä kiviseksi kärrypoluksi, tosin
hyvä oli siinä mennä. Vauhti tippui hieman, mutta homma eteni hölkkävauhtia
kuutisen kilometriä tunnissa. Noin kahdenkymmenen kilometrin kohdalla
tunturikoivikko loppui ja edessä oli avotunturi. Polku meni oikealle vasemmalle
ylös ja alas, mutta nousi loivasti koko ajan. Välillä oli lyhyitä suopätkiä ja
kenkien kastumista tuli vielä tässä vaiheessa varottua. Hyvällä tuurilla
välillä saattoi nähdä vilauksen edempänä menneistä Tervon sisaruksista. Noin kolmen ja puolen tunnin kohdalla päänsärky alkoi olla sitä luokkaa, että pakko oli pysähtyä ja ottaa buranaa
liivin takavetoketjuosastossa olleesta ea-pussista. Vetoketjukin oikutteli menemään eikä meinannut
sulkeutua. Vastaan tuli muutamia vaeltajia. Jossain 25 km:n kohdalla Jenna
laittoi lisää kierroksia ja katosi horisonttiin, jäin Jounin ja Tuomaksen kanssa tamppaamaan
uraa.
Kuva Sallamari Rahkonen. |
Kuva Sallamari Rahkonen. |
Etukäteen 26 km:n kohdalle olimme speksanneet
vedenottopaikaksi järven, mutta kaikilla oli nesteitä riittävästi, niin ei
ollut tarvetta poiketa polulta järven rannalle. Kahteenkymmeneen kahdeksaan
kilometriin oli kulunut nelisen tuntia ja ilma oli sen verran jäähtynyt, että
liivistä piti nysvätä irtohihat käsivarsiin. Erään nyppylän päällä sai
ihmetellä, että mikäs ihme spurtti on tullut otettua, kun olimme saaneet edellä
menijöitä reilusti kiinni. Kohta saikin ihmetellä, että mitä mustaa edessä on,
se olikin huoltopisteen viiri. Etukäteen oli tiedossa, että huoltopistettä oli
siirretty alkuperäisestä 35 kilometristä lähemmäksi, mutta siltikin sen
sijainti 29 kilometrissä tuli yllättäen
Viisikymmentä grammaa tummaa suklaata meinasi aiheuttaa välittömän oksennusreaktion, mutta sen sai nieleskeltyä takaisin.
Kokonainen suolakurkku korjasi tilannetta eivätkä banaanitkaan ja sipsit
maistuneet yhtään hassummilta. Puolikas banaani tuli tungettua liiviin ja
pullot täytettyä. Ohimennen Tuomas kysyi avuliailta huoltopisteen tyypeiltä
jallua, jota yllättäen sitten löytyi korkkaamaton pullo rinkan taskusta. Pieni
siivu piristi kummasti päivää. Aikaa huoltopisteellä meni suht reilusti, 18
minuuttia. Aurinko oli laskemassa pikkuhiljaa ja pian huoltopisteeltä lähdön
jälkeen huomasi, että nyt voisi olla fiksua kaivaa tuubihuivi liivistä
kaulalle, sen verran oli jo viilentynyt. Toki fiksua olisi ollut jo aiemmin
kaivaa kerralla kaikki hihat, huivit ja hanskat etutaskuihin, niin olisi
päässyt vähemmillä liivin poisotoilla ja oikuttelevan vetoketjun nysväämisellä.
Klo 23 iltasella oli vielä varsin valoisaa. |
Ylämäki jatkui loivana. Samille tuli soitettua mökille puoli
kahdentoista aikaan ja kyseltyä joko oli tyyny hyvin. Somettaminen ennen lähtöä
oli vienyt sen verran akkua, että parempi oli laittaa luuri varavirtaan ja
lentotilaan, jäljellä kun oli enää puolet akusta. Perjantai vaihtui lauantaiksi
ja kuudessa tunnissa oli päästy Alla Galddoaivin huipulle 38 kilometriin,
samalla 25 kilometriä kestänyt ylämäki päättyi tasaisempaan pätkään. Siinä valokuvaillessa yhtäkkiä totesi, että kirottu päänsärky oli kadonnut ja olotila
parempi. Liekö ehkä viilentyneellä säällä ollut vaikutusta, mutta tällä
kertaa koneen käynnistymistä sai odotella vain sen kuutisen tuntia startista.
Matka jatkui tasaisempaa pätkää, sykkeetkin tippuivat mukavat 20 … 30 lyöntiä
sille tasolle, jolla ne tuolla hölkkätahdilla piti olla. Juoksu muuttui
mukavaksi. Aurinko oli jo laskenut, mutta vielä pystyi menemään ilman
otsalamppua, tosin vähän välillä arvelutti hämärä. Jouni veti keulilla ja
Tuomas oli jäänyt laittamaan kelloaan laturiin.
Hieman ennen puolta yötä oli timanttista baanaa. |
Etukäteen oli arveluttanut yöllä valvominen ja kivien
potkiminen väsyneenä. Kofeiinia tuli nautittua yön aikana sekä
elektrolyyttitableteista että energiakarkeista useampi kupillinen. Jalkapohjia
alkoi särkeä, mikä ei nyt tässä vaiheessa matkaa hirveästi naurattanut, kun
jäljellä oli vielä parit maratonit. Kisassa on hyvä miettiä niitä tekemättömiä
kehonhuoltoja. Vettä sai puroista tankattua reilusti. Vajaan seitsemän tunnin
kohdalla ensimmäisen maratonin täyttyessä edessä oli kilometrin mittainen pätkä
polun ulkopuolella, väsyneillä silmillä sai välillä etsiä hämärässä
reittimerkkejä, mutta onneksi oli pari paria muitakin silmiä. Otsalampun laitto
kävi mielessä, mutta sitä varten olisi pitänyt pysähtyä ja kaivaa se jostain
liivin takataskusta.
Puoli yksi yöllä etsitään sopivinta reittiä puron yli. |
Kolmiomittaustornilla. |
Parin tunnin pimeän jakson jälkeen päädyttiin Guorboaivin
kaatuneelle kolmiomittaustornille kellon ollessa varttia vaille kolme yöllä.
Mittariin oli kertynyt 52 kilometriä ja alkupätkän korkein kohta. Tuomas oli
jäänyt jälkeen laitettuaan otsalampun. Aurinko alkoi sarastaa horisontissa ja
matkanteko muuttui helpommaksi. Tasainen pätkä muuttui alamäeksi ja sitäkös oli
mukava rallatella hyvällä fiiliksellä nautiskellen, energiankulutuskin oli
laskenut alkumatkan laskettua suuremmasta järkevämmälle tasolle. Yhdeksän
etenemistunnin kohdalla mittarissa oli noin 55 km, tämä oli samalla pisin
yksittäinen juoksumatka yli kahteen vuoteen. Vaikka HoneyStinger on hyvä geeli,
niin nekin alkoivat hieman maistua makealle siinä kymmenennen jälkeen. Onneksi
liivissä oli muutama karjalanpiirakka ja kanelipulla, niitä ei paljoa tarvinnut
säästellä tässä vaiheessa. Olisi vaan saanut olla enemmänkin. Puheenaiheet
pyörivät pääasiassa – yllätys yllätys – juoksuhommissa ja Jouni totesi
useampaan kertaan ”finish strong”.
Aamu alkoi olla jo pitkällä, jossain kohtaa tuli asetettua
välitavoitteeksi 60 kilometriä kymmeneen tuntiin. Homma eteni, kunnes maha oli
sitä mieltä, että huussi piti löytää ja pian. No, keskellä erämaata ei mitään sellaisia
ole, joten jonkun lohkareen taakse piti liivistä kaivaa virtuaaliriuku esille. Bokserit menivät
todellakin päin persettä, sillä loppumatkan pakarat mukavasti hitsasivat yhteen.
Ei voi käsittää miten ne housut sillein asettuivat. Kyllähän tuo taival meni
loppuun, mutta se suihkussa käynti maalihuollossa olikin todella kivaa. Pitäisiköhän
kenties opetella se vaseliinin käyttö? Ja ilokseen sai todeta, että kilometrin
päässä oli se huussi. Sateenkaari näkyi tuplana, tosin pilviäkin alkoi kertyä
taivaalle. Jouni arveli sateen nousevan, itsehän en moiseen uskonut.
Jalkapohjia kolotti edelleen, jossain välissä oikean jalan lonkankoukistaja ja
keskimmäinen pakaralihas ilmoittivat olemassaolostaan. Juomavedestä ei ollut
pulaa, senkus vaan täytteli etupulloja puroista.
Puoli tuntia sateenkaaren ihmettelyn jälkeen hentoinen
tihkusade muuttui sellaiseksi ripotteluksi, että parempi oli kaivaa sadetakki
liivistä. Edelleen Jounilla riitti menohaluja ja itse yritti roikkua perässä
sen minkä kuluneilla jaloilla pystyi. Ero kasvoi pikkuhiljaa vääjäämättä, yritin katsella kun kaveri painuu horisonttiin ja itse jäät omaan
yksinäisyyteen taivaltamaan askel kerrallaan. Syöminen oli yllättävän hankalaa,
toffeepatukkaa piti jauhaa monta minuuttia, että sen sai nieleskeltyä. Matka
kuitenkin jatkui ja avotunturiosuus oli muuttunut takaisin tunturikoivikoksi,
tosin joku mato oli syönyt kaikki lehdet. Välillä satoi ja välillä tihkutti. Etureidet
alkoivat väsyä, olihan tässä tultu jo puolisen vuorokautta miinuskaloreilla.
Varttia vaille kuusi aamulla mittarissa oli 70 kilometriä.
Sadepilviä kerääntyi hölkkääjän päälle. Ei pystynyt syömään makeata, piti
sylkeä pois etovan olon takia. Ei uponnut metukkakaan huonoon oloon. Vaihtoehtoina
oli kärsiä mahakivuista tai sitten tunnustella hellästi sormilla kitarisoja
polun vieressä. Rautamiikkamaisiin kahden käden otteisiin ei sentään tarvinnut
turvautua vaan vatsalaukku tyhjeni sen puolisen tusinaa kertaa. Siinä sai tarkastella mikä ainesosa on sulanut ja tunnistaa syötyjä eväitä, joita
ei kuitenkaan litratolkulla enää ollut jäljellä. Tunnelma vähän lässähti ja
sauvat tuli kaivettua esiin. Uudelleentankkaus alkoi suolalla ja geelillä. Pian
iski niin järkyttävän huono olo, että mielessä kävi totaalinen kanttaaminen ja
se, että pääseekö edes huoltopisteelle. Eipä ole aiemmin ollut tuollaista
hetkeä. DNF vilkkui mielessä ja samalla tuli ristiinnaulittua itsensä Jyväskylän kävelykadun Kompassille kaksikymmentäkahdeksanmetrinen L-kirjain otsassa. Tungetaan vaan ne
kaikki rapakuntoisen tamppaajan tavoitteet ja unelmat roskiin ja maitojunalla
kotia.
Aivot kuitenkin sentään toimivat vielä jollain tavalla;
päättelyn jälkeen arvelin energiavajeen olevan aika reilu, joten 400 kcal
kerralla energiaa koneeseen. Tämä sentään auttoi vähän ja vei huonon olon pois,
mitä nyt fiilis oli lässähtänyt, etureidet arat ja jalkapohjat törkeän kipeät. Meno hyytyi sauvakävelyksi ja kello piipitteli
ruokinta-aikoja tasaisen tappavasti; välillä tuli syötyä suunnitelman mukaan ja
välillä ei. Tarkka sijainti oli arvoitus, sillä toisinaan virransäästötilassa kello edistää jonkin verran matkaa ja huoltopisteelle oli arvion mukaan yli tunti.
Kellon ollessa aamuseitsemän ihmettelin, että mikä tyyppi edessä seisoi. Huoltopisteen kaveri oli kävellyt vastaan muutaman sata metriä. Sade oli tauonnut,
mutta takkia en jaksanut ottaa pois. Vaihtoehtoina oli joko keskeyttää tähän ja
kävellä 5 kilometriä kivistä kärrypolkua pois tai yrittää koota itsensä ja
tehdä edes jotain asian eteen.
Drop bag, tuo uupuneen ultrahölkkääjän pelastuskassi
kosteassa lauantaiaamussa. Alkuperäinen suunnitelma oli syödä pikariisiä ja
tonnikalaa. Tästä annoksesta väkisin survoin neljänneksen, kunnes totesin, että
parempi oli vaihtaa kakkosvaihtoehtoon eli puuroon ja mehukeittoon. Sade yltyi siihen
malliin, että oli viisainta siirtyä laavun virkaa ajavan telttakankaan alle.
Siinä oli sitten neliön tila kuivaa kohtaa vesikanisterin päällä istuen. Puuro
upposi sisuksiin kuin laser silmään. Pikakahvia oli tullut odotettua lähdöstä
saakka, kaikessa pahuudessaan se oli todella hyvää kolmen kupillisen verran.
Samoin seuraavalle etapille tarkoitetut karjalanpiirakat ja marjasose tekivät
hyvin kauppaansa. Reidet alkoivat hieman elpyä nautitusta 700 kilokalorista,
mutta jalkapohjiin se ei auttanut.
Amatöörivirhe oli olla lataamatta kelloa tässä vaiheessa, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus, sillä kassissa oli iso varavirta johtoineen. Toinen amatöörivirhe oli jättää puhelimen latausjohto drop bagista pois, tarkempi tutkiminen paljasti, että pienen varavirran adapteri ei toiminut kuin tietyssä asennossa. Kassista löytyi kuiva lippis ja t-paita sekä sadehousut ja –hanskat. Liivistä roskat ja syömättömät eväät pois, olin syönyt arviolta noin 90% etukäteen lasketusta. Pakkasin uudet eväät tilalle ja samalla neljä puoliraakaa banaania huoltopyödästä. Sipsiäkin olisi saanut puoli pussia mukaan, mutta se ei enää mahtunut liiviin.
Amatöörivirhe oli olla lataamatta kelloa tässä vaiheessa, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus, sillä kassissa oli iso varavirta johtoineen. Toinen amatöörivirhe oli jättää puhelimen latausjohto drop bagista pois, tarkempi tutkiminen paljasti, että pienen varavirran adapteri ei toiminut kuin tietyssä asennossa. Kassista löytyi kuiva lippis ja t-paita sekä sadehousut ja –hanskat. Liivistä roskat ja syömättömät eväät pois, olin syönyt arviolta noin 90% etukäteen lasketusta. Pakkasin uudet eväät tilalle ja samalla neljä puoliraakaa banaania huoltopyödästä. Sipsiäkin olisi saanut puoli pussia mukaan, mutta se ei enää mahtunut liiviin.
Huoltopisteen kaveri kysyi, että keskeytänkö, jäänkö
odottamaan seuraavia saapuvia vai lähdenkö sen naisen, joka juuri lähti
huollosta, perään. Kuvittelin olleeni noin 40 minuuttia huollossa, myöhemmin
tätä tekstiä kirjoittaessa selvisi, että huolto oli vienyt 46 minuuttia. Oli
aika jättää reitin eteläisin piste. Alkuperäisen, tosin huonon
tavoiteaikataulun mukaan tästä piti lähteä viimeistään kymmeneltä; olin siis
tuota suunnitelmaa pari tuntia edellä. Matka jatkui pääasiassa sauvakävelynä,
välillä hölkäten. Neljääntoista tuntiin startista olin edennyt vajaat 79
kilometriä. Laskeskelin missä vaiheessa tulee selkiä vastaan, mutta en osannut hahmottaa, että edellä menevillä oli yli tunnin etumatka eikä niitä
saanut tuollaisella 5 kilometrin tuntivauhdilla kiinni. Toisaalta tuli
laskettua missä vaiheessa ensimmäiset pyöräilijät tulevat ohi, kun olivat
malttamattomina päässeet liikenteeseen.
Maasto muuttui kivisemmäksi ja märemmäksi eikä puustostakaan
paljoa ollut iloa tuulensuojana. Silloin kun ei satanut, niin tuuleskeli
mukavasti 10 .. 15 metriä sekunnissa lämpötilan ollessa jotain viisi astetta
plussalla. Kello piippaili ”evästä” joka kahdeskymmenesviides minuutti ja matka
eteni hitaasti väsyneillä raajoilla. Kuudentoista tunnin kohdalla mittarissa
oli 89 kilometriä. Kärrypolku oli edelleen kaksiurainen ja välillä siinä oli
lyhyitä ja välillä pidempiä suopätkiä, joista ei ollut toivoakaan päästä kuivilla kengillä yli, tosin
eipä ne kengät enää tuntikausiin kuivat olleetkaan.
Vetsijoen ranta tuli eteen reilun yhdeksänkymmenen
kilometrin kohdalla. Etukäteen oli infottu, että paras reitti menee hieman
yläjuoksun puolella. Reittimerkkejä sai tihrustaa menemään, paras merkki oli
edellä menneiden ruohikkoon tamppaama jälki. Ylävirtaan siirtyminen edellytti
pienen sivupuron ylittämistä, siinä olikin mukavan jyrkkä törmä ja pian huomasin olevani polvia myöten virtaavassa vedessä. Oikeaan kenkään meni noin kolmen
millin kivi. Muutaman metrin kahlaamisen jälkeen pääsi saareen ja sai tähystää
seuraavaa ylityskohtaa, joki oli tuolta kohdalta noin 70 metriä leveä. Alun kaksi kolmannesta meni helposti, vettä oli välillä nilkkaan ja välillä polveen.
Joki syveni ja virtaus oli ihan kohtuullinen. Veden alla ei pystynyt siirtämään
sauvoja tai jalkoja suoraan virtauksen takia, piti mennä viistoon.
Lyhyempiraajaisella olisi saattanut tulla nivushuuhtelu samalla, itsellä märkää
riitti reiden puoliväliin. Pian joen ylityksen jälkeen oli pakko pysähtyä
istuskelemaan ja ottaa kivi pois kengästä. Kylmä kylpy teki hyvää
jaloille, mutta kasteli ikävästi juoksuhousujen lahkeet sadehousujen alla, jotka välillä vähän kylmäsivät polvia.
Edessä oli Riekkojärviä yhdistävien jokien ylitys. Nämä
olivat ihan nössöjä edellisiin, vettä ei ollut kuin puoleen sääreen. Jokien
välissä olevan saaren mökin pihalla joku pesi astioita. Kellon lyödessä lauantain puoltapäivää
edessä oli toinen joki ja mittarissa reilu 97 kilometriä. Joen jälkeinen maasto
oli nousujohteista eikä ketään näkynyt missään muualla kuin omissa
harhaluuloissa. Edelleen sitä odotti ohittajia. Toisinaan tihkutti, toisinaan
satoi kovemmin ja välillä vaan vähän tuuleskeli. Lyhyillä hölkkäpyrähdyksillä pysyi jonkin
verran lämpöisenä, mutta sadan kilometrin kohdalla oli pakko laittaa liivistä
loputkin vaatteet päälle; merinovillapaita ja –pipo lämmittivät hieman. Maasto
muuttui pikkuhiljaa märemmäksi ja ihanat suopätkät alkoivat. Kosteikkojen
pituus vaihteli muutamasta kymmenestä metristä puoleen kilometriin. Välillä sai sitten tuijotella reittinauhoja oikein tarkasti, kun Y-risteyksessä oli pelkkä
sulkunauha eikä suopätkän toisella puolella näkynyt seuraavaa reittimerkkiä;
tuli se sieltä loppujen lopuksi vastaan, kun oli päässyt suon ja sitä
seuranneen kumpareen ylitse. Kellon GPS sammutti itsensä akun vähäisen varauksen
vuoksi 106 km:n ja noin 20 ja puolen tunnin kohdalla, sen jälkeen oma sijainti
oli enemmän ja vähemmän arvuuttelua, kunnes tajusin kaivaa kännykän
offline-kartat esille, jotta pystyisi edes vähän zoomailemaan omaa sijaintia ja
etäisyyttä seuraaviin pisteisiin.
Matka eteni tuskastuttavan hitaasti, sitä tuli arvuuteltua
etäisyyttä seuraavaan huoltoon. Vettä ja suolatabletteja meni välillä,
toisaalta alle viiden asteen lämpötiloissa kävelyvauhdilla ei enää paljoa
hikoiluttanut, joten vähintään kerran tunnissa sai laskea nesteitä polun
viereen. Kellon ollessa iltapäivällä 14.08 ensimmäiset pyöräilijät suhahtivat
ohitse. Kohteliaasti kyselin, että olisiko herroilla ollut varajalkoja repussa,
ei valitettavasti ollut, joten ei auttanut kuin raahustaa eteenpäin. Välillä
varmasti kuulin takaa levyjarrujen kirskuntaa ja välillä puhetta, mutta taakse
päin katsomalla ei edelleenkään näkynyt ja kuulunut mitään. Seuraava pyöräilijä
meni ohitse noin 40 minuuttia kärkikaksikon jälkeen. Kello piippaili edelleen
tasaisin väliajoin eväsmerkkejä, välillä maistui ja välillä ei. Edellisestä huollosta mukaan otettujen puoliraakojen
banaanien kuoriminen oli hieman vaikeampaa. Gardejohkan jälkeen viimeinen iso
suolämpäre oli takana ja loiva ylämäki vei vääjäämättä kohti seuraavaa ja
viimeistä Skalluvaaran poroerotusalueen huoltoa. Sade oli tauonnut, eihän sitä
tullutkaan onneksi kovin montaa tuntia putkeen.
Puoli kilometriä suota Gardejohkan ylitse. Reitti vapaaehtoinen. |
Valokuuvaaja Poppis Suomela tuli vastaan ja kaivoi
videokameran laukustaan. Pakko oli yrittää hölkkäillä ja samaan aikaan selittää
jotain eetteriin; ei todellakaan mitään käsitystä mitä tuli höpötettyä. Eikä
sitä hölkkäilyä voinut jättää kesken, kun heti seuraavana oli toinen kuvaaja
järkkärin kanssa. 110 kilometrin huoltoon pääsi iltapäivällä puoli neljä, tässä
vaiheessa taivalta oli takana 21,5 tuntia. Huoltopiste sijaitsi tallirakennuksen edessä,
onneksi pääsi sisälle istuskelemaan ja puhaltelemaan. Banaania, sipsiä, suklaata naamariin, pullot
täyteen ja roskat pois. Pari puoliraakaa banaania liiviin. Huoltopisteen mies
kysyi keskeytänkö vai jatkanko; typeräähän se olisi tässä vaiheessa jättää
leikki kesken, sillä aikaa oli kahdeksan tuntia ja 20 kilometriä. Tämä huolto
vei noin 20 minuuttia, sitten oli aika lähteä hölkkäilemään tietä pitkin
loivaan alamäkeen. Muutama pyöräilijä meni ohitse.
Kevyessä usvassa viimeiseen huoltoon. |
Reilun kilometrin päässä reitti siirtyi maaston puolelle ja
lähti lyhyen metsäpätkän jälkeen nousemaan tunturiin. Juuri ennen poroaitaa sai
arpoa suuntaa, oma suuntavaisto ei siinä vaiheessa enää ihan herkimmillään
ollut. Sumukin nousi mukavasti ja pudotti näkyvyyden alle 50 metriin
avotunturissa. Poroaidan jälkeen merkit olivat hukassa; joko kova tuuli oli
repinyt ne pois tai joku oli kerännyt ne pois. Kännykkä kädessä sai seurata
reittiä, tosin eipä siellä muutakaan uraa tainnut olla. Yhdellä pyöräilijällä
oli aivan yhtä suuri epävarmuus reitistä, sanoin vaan, että tämä on oikea
baana. Edessä näkyi valkoisia poroja, lähemmäksi päästyäni ne
osoittautuivat isoiksi kiviksi. Tämä toistui vielä pari kertaa. Rillit olivat
huurussa, pakko oli pysähtyä puhdistamaan niitä. Samalla sai nojailla sauvoihin
ja märistä menemään; matka ei sitten millään edistynyt, seuraavaan isompaan
mutkaan polulla oli vielä kilometri kartan mukaan. Kovin usein ei viitsinyt
puhelinta ottaa lentotilasta pois, akkua oli jäljellä noin 20 prosenttia.
Jalkoihin koski eikä mikään huvittanut. Tosin lyhyt hölkkäily koski vähemmän
kuin sauvaraahustaminen, mutta manasin paskaa kuntoani, kun ei enää jaksanut
edetä nopeammin kuin muutama sata metriä, sitten sai taas nojailla sauvoihin.
Tammukkajärven kohdalla takuuvarmasti jossain sumussa koira haukkui useamman
kerran, tosin eipä mitään näkynyt usvan seasta. Sadan kahdenkymmenen kilometrin ja reilun 19
tunnin jälkeen oli hieman vaikeata, mutta ei auttanut kuin tampata eteenpäin.
Liivistä tuli otettua evästä, mutta ehkä alkuperäinen 400 kcal tunnissa ei enää
toteutunut, taisi olla lähempänä 250 kcal.
Isoa mutkaa seurasi loiva pitkä mutka kohti pohjoista
Palopään huippu ohittaen. Sää selkeni hieman ja pahin usva katosi. Pään sisällä
laskin jäljellä olevia kilometrejä ja kuinka se numero ehkä pieneni
hitaasti. Metri metriltä matka eteni; kävellen tuntui eniten, kevyellä pk1-hölkällä
vähemmän ja suureksi hämmästykseksi pk2-hölkällä vielä vähemmän. Ainut vaan,
että pehmeä, suhteellisen kokematon ultrapää ei jaksanut kovin pitkään pitää
sykkeitä ylhäällä ja homma toisti samaa kaavaa; kävele, hölkkää, hölkkää
kovempaa, nojaile sauvoihin 10 minuutin etenemisen jälkeen. Melkoista
pallerolyllertämistä tosiaan. 122 kilometrin ja vuorokauden kohdalla reitin
varrella oli lähde, mutta en enää täyttänyt siitä pulloja, sen sijaan kaivoin
liivin selkäosasta kolmannen lötkön, jota olin kantanut lähdöstä saakka.
Välillä ohimeneviltä pyöräilijäitä kysyin joko varajalkoja tai jäljellä olevaa
matkaa. Valtaosa tsemppasi, jotkut mököttivät. Tielle oli nelisen kilometriä,
tosin loivaa yhtäjaksoista nousua olisi jäljellä pari kilsaa, sen jälkeen pääsisi
alamäkeen rallattelemaan sen minkä jaloista lähtisi. Vielä parisataa
metriä ennen nousun taittumista laskuksi tuli kaiveltua karttaa ja manattua
etteikö se ylämäki jo vihdoin loppuisi. Samoin tuli laskeskeltua mahdollista
loppuaikaa ja todettua, että ehkä pääsee omaan tavoiteaikahaarukkaan.
Alamäki alkoi kello 18.30 matkamittarin ollessa 124
kilometriä. Nyt saisi juosta. Etureidet olivat sitä mieltä,
ettei enää juosta alamäkeen. Pitkä syvä hiljaisuus ja iso manaus. Ei auttanut
kuin kävellä sitä perhanan alamäkeä, reitti kun oli helppoa baanaa.
Puolivälissä alamäkeä ajattelin helpottaa maaliin jälkeistä olotilaa ja
nappasin särkylääkkeitä ennakoivasti. Ilma oli hieman lämmennyt, merinopipo
lippiksen alla oli turha ja jouti liiviin. Nousiaisen Antti ajoi ohi. Poroaidan
jälkeen reitti muuttui todella pyöreäkiviseksi tieksi, jossa tuntureilta valuva
vesi virtasi puromaisesti. Sama oli seistä keskellä väylää ja huuhdella
mutaisia kenkiä, toki samalla sai viilennettyä jalkapohjia. Kivinen baana
muuttui tasaiseksi alamäkeen meneväksi hiekkatieksi ja kotikisastudion tekstari
piippasi jäljellä olevaksi matkaksi enää viitisen kilometriä kellon ollessa
18.50 lauantai-iltana. Nopea laskutoimitus paljasti, että tavoiteaikahaarukan
puoliväliin pääseminen edellytti jonkinmoista hölkkäilyä.
Yllättäen hiekkatiellä jalat alkoivat toimia ja vauhti
kiihtyi, toisinaan jopa saattaen muistuttaa hölkkäämistä. Hiekkatie ja alamäki
loppuivat, edessä olisi vihoviimeinen asfalttipätkä. ”Finish strong” pyöri
välillä mielessä. Aikaa puolisen tuntia ja nelisen kilsaa. Lämmöt alkoivat
nousta ja piti ottaa lippis pois. Rillit menivät huuruun, ei juoksuviima pysynyt
pitämään niitä kirkkaina, oli sen verran kosteata. No, juostiin sitten
likinäköisenä ilman laseja. Takki auki, mutta se ei nyt enää paljoa viilentänyt,
kun alla oli pari pitkähihaista. ”Maaliin 4 km” –kyltti meni, seuraavaa sai
odottaa ja miettiä miksei matka etene. No, ei ollut kilometrikylttejä tämän
jälkeen. Vauhdeista ei ollut mitään käsitystä, kello arpoi jotain
kilometrivauhtia ranneliikkeen perusteella. Kävellä ei saanut, sillä se olisi
tarkoittanut tavoitteen karkaamista. Oli siis piiskattava kehoa ja mieltä
juoksemaan sen mitä enää pystyi juoksemaan tässä vaiheessa 25 tunnin
taivaltamisen jälkeen.
Iso silta. Tästä ei ollut enää pitkä matka risteykseen,
josta reitti kääntyi etelään. Epätoivo nousi, vielä pitäisi mennä vajaa kaksi
kilometriä alle seitsemääntoista minuuttiin, piti siis juosta – tai ainakin
yrittää juosta – kovempaa. Kauppa. Alkoi sataa. Mutka tiessä. ”Miksei se
hemmetin urheilukenttä näy jo, kauhean pitkä matka!! Hengästyttääkin jo, syke
huitelee veekoolla. Leirintäalue, ei sinne. Terveyskeskus, ei sinne. Mutka.”
Alkoi sataa kaatamalla. Kenttä alkoi näkyä pikkuhiljaa vaikkei ollut laseja päässä.
Kentän kohdalla tuli mietittyä, että missä hemmetissä se maali on, senhän piti
olla kentän jälkeen koulun pihassa, no eipä ollut vaan reittimerkit veivät
eteenpäin. Askeleita sai laittaa toisten eteen, lopulta koulurakennusten
kohdalla nauhat ohjasivat piha-alueelle. Aikaa oli neljä minuuttia
tavoitteeseen. Punainen matto ja maalikaari piirtyi vihdoin ja viimein
sateisessa lauantai-illassa verkkokalvoille. Oli aika nostaa kädet ilmaan ja
tuulettaa, Kaldoaivin 130 kilometriä oli takana. Paitsi missään ei ollut
valokuvaajaa ikuistamaan tätä hetkeä.
Varusteet:
- Kengät: La Sportiva Akasha
- Sukat: Asics Compression Support
- Housut: Nike Pro Combat 6” + Trimtex Trail ¾ Tights
- Paita: Trimtex Fast
- Irtohihat: Trimtex Elite Arm Warmers
- Villapaita: Haglöfs Actives Merino
- Takki: Salomon Advanced Skin Dry 10k/10k
- Hanskat: Stadium SOC
- Sadehanskat: Wonder Grip Aqua
- Sadehousut: Outdoor Research Helium Pants
- Huivi: Buff Vaarojen Maraton 2016
- Pipo: Aclima
- Lippis: Salomon XA Cap
- Rannenauha: Compressport
- Liivi: Salomon Adv Skin 12
- Sauvat: Black Diamond Distance Carbon Z
- Kello: Polar V800
- Lasit Sziols X-Kross
- Lamppu Petzl Tikka
Eväät:
- Geelit: HoneyStinger, Chimpanzee
- Karkit: Chimpanzee, Clif Bloks, Malaco
- Patukat: Trek, Chimpanzee, Barebells, Maxim
- Smoothie: Powerbar, Good’n’ Go
- Meetvursti: Kotivara Poro Snack
- Kuula: Vihreä, Fazer
- Toffee: Sahlman
- Pulla: Pågens
- Piirakka Rainbow
- Elektrolyytit High5 Zero kofeiinilla ja ilman
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti