Vaarojen Maraton 65k 2018

Vaarojen Maraton. Kolin kansallispuisto. Lokakuu. Pimeätä. Märkää. Mutaa. Toistaiseksi ainut tapahtuma, johon olen osallistunut neljästi. Ensimmäinen kerta oli vuosi 2015, jolloin edessä oli ensimmäinen 87 kilometrin kisa. Sen meni päätyyn saakka. Vuonna 2016 maratonmatka tyssäsi selkäongelmiin ennen Ryläystä, josta nilkutin seuraavalle evakuointipisteelle Peippolaan. Seuraavana vuonna oli revanssin paikka maratonilla, mutta flunssakausi sekoitti suunnitelmat; hanskat lensivät tiskiin jossain Jauholanvaaralla, kun retkeily ei kiinnostanut. Siinä sai sitten kävellä vielä aika pitkästi Kiviniemeen.

Vuoden 2018 päätavoitteeksi oli asetettu Kaldoaivin 130 kilometrin tapahtuma. Keväällä Vaarojen Maraton julkisti 87 km:n jäävän pois ja tilalle tulevan 65 km:n sarjan ”Hmm. Kahdeksan viikkoa kahden ultrakisan välillä aikaa, onkohan tehtävissä? Kolme viikkoa palautumiseen, kolme viikkoa treeniä ja kaksi viikkoa keventelyyn. Click. Oho.” Arpa ei suosinut heti, mutta toisella kierroksella toukokuun lopulla tapahtumakalenteri alkoi olla selvillä. Aikatavoitetta pohdiskeltiin jonkin aikaa, 12 tunnin alitus olisi realistinen tavoite.

Kaldoaivin jälkeinen viikko meni odotetun kevyesti, pari vesijuoksua, pari todella kevyttä höntsäpyöräilyä ja joogaa. Seuraavalla viikolla kolme lyhyttä sauvakävelyä ja yksi jooga. Elokuun viimeisellä viikolla muutama hassu sauvakävely, venyttelyä ja joogaa. Varustelaskuri näytti liivin painoksi tulevan noin 4,8 kiloa, joista eväät 1,4 kg, vedet 1,5 kg ja loput varusteita. Tällä kertaa eväät muodostuivat pääosin geeleistä, parista patukasta, energiakarkeista, suklaarusinoista, pullista ja karjalanpiirakoista. Näillä pääsisi reilun kymmenen tuntia höntsää. Ensimmäinen juoksulenkki oli syyskuun toinen päivä kolmen palautteluviikon jälkeen, oli jalat hieman raskaahkot. Kuun ensimmäinen täysi viikko alkoi mukavasti, salitreeniä, pyöräilyä, kunnes syksyn ensimmäinen flunssa keskiviikkona viides päivä pakotti lepäämään pari päivää. Loppuviikosta sentään sai pari juoksulenkkiä tehtyä.

Jotain sunnuntaihölkkähommia raskaalla jalalla.

Syyskuun toisella viikolla maanantain juoksutreenit vaihtui sauvakävelyyn, tiistai oli pakko levätä. Pari päivää taas kevyemmin, höntsäpunttia ja venymistä yin-joogassa. Sunnuntaina oli 27 km:n juoksu, oli hieman raskas neljän tunnin polkuilu, kun puolitoista tuntia meni vk:lla. ”Ei tämä kyllä nyt mitenkään huipulta näytä tuon palautumisen suhteen… kolme viikkoa kisaan. Mitenkähän tässä ehtii palautua?” Liekö ollut liian raskas treeni, kun seuraavana iltana pukkasi taas flunssaoireita ja pakko oli täristä menemään sohvalla viltin alla. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna oli joogan lisäksi vajaan 20 km:n höntsälenkki Taka-Keljon maastoissa. Harmikseni huomasin, että kisakengäksi kaavailtu Akasha alkoi hiertää vasenta akillesta; tauolla oli pakko pysähtyä laittamaan suojateippiä. Aikaa kenkien ihmettelyyn ei ollut kovin paljoa, sillä seuraava viikko meni työmatkoilla.

Sunnutaihölkkää Taka-Keljossa.

Kisaviikon maanantaina oli viimeiseksi jäänyt lenkki ennen kisaa, reilu tunti kevyttä höntsää. Kaldoaivin jälkeen sai yhteensä 10 lenkkiä ja reilun 100 kilometriä kahdessa kuukaudessa, ei siis kovin paljoa. Tunnelmat illalla olivat luokkaa ”Viikonloppuna joku pitkis tulossa, no ei kait siinä.. ” Lataus ja valmistautuminen oli heikohkoa.  Tiistaina oli suunniteltu lepoilta. Ensimmäisen – ja viimeisen – kerran kisa tuli uniin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, siinä oli tavarat hukassa ja armottomalla nysväämisellä meinasin myöhästyä startista, mm. juoksuliivi pulloineen oli hukassa ja piti lähteä jollain huonosti juoksemiseen soveltuvalla salirepulla liikkeelle. Keskiviikkona töiden jälkeen vein kengät suutarille korjattavaksi; molempiin kenkiin kantakuppiin ommeltiin reunan yli ulottuva paikkalappu. Toisaalta keskiviikkoilta ei mennyt suunnitelman mukaisesti, kaavailtu kevyt lenkki piti jättää välistä, sillä räkää nousi poskionteloihin kuin Klonkku luolastaan ja etureidet olivat kuin pesäpallomailalla hakatut. Aika monta kupillista teetä ja muuta lämmintä juomaa meni illan aikana vitamiiniövereiden kanssa. Erittäin mukava tilanne vain 2,5 vuorokautta ennen starttia. Pakkaus alkoi, nakkelin jotain juoksuvaatteita olohuoneen lattialle pinoihin.

Perjantaina oli edessä pakkailu työnteon ohella, nakkelin tavaroita lattialle pakkauslistan mukaisesti. Lounaan jälkeen meinasi tulla hoppu pakata loppuun, sillä Paavo tuli Markun kanssa hakemaan puolen päivän aikoihin ja matka jatkui Vesan hakemisella. Juttujen taso oli välillä suorastaan luokaton. Siinä takapenkillä istuessani aloin miettiä pari tuntia aiemmin tapahtunutta pakkausta; ”Tuliko nyt varmasti kaikki pakattua, vähän vasemmalla kädellä kyllä heittelin tavaroita lattialle.. En oo kyllä yhtään varma niistä sporttiboksereista. No, pitää varmistaa mökillä. Ei kyllä tavallisilla voi juosta, lahkeet rullautuvat nivusiin tai lahkeettomilla reisiläskit vaan hankaavat toisiaan.” No matka jatkui ja lopulta räntäsateen peittämä Koli kisakeskuksineen oli edessä tuntien ajelun jälkeen. Sieltä numerolappu kouraan ja pikaisia kuulumisten vaihtoja kavereiden ja tuttujen kanssa.

Matka jatkui ja mökillä oli edessä pikainen varustetarkastus. Eihän niitä housuja ollut mukana, joten oli mentävä jalassa olevilla. Illan pimetessä mökissä oli härväys ja nysväys kohdillaan, kun ihmiset pakkailivat juoksuliiveihinsä eväitä ja muita varusteita. Mielessä oli akillesjänteiden teippaus etukäteen kinesioteipillä varotoimenpiteeksi, sillä korjatuilla kengillä en ollut juossut yhtään testilenkkiä eikä siis hankaamisesta ollut tietoa. Oikeastaan oman valmistautumisen heikon tason huomasi vasta siinä vaiheessa, kun kartan ääressä pohdittiin aikoja eri huoltopisteille ja siitä kuinka paljon kullakin olisi vettä pulloissa seuraavalle huoltovälille. Oma tavoite oli päästä kolmessa tunnissa 19 kilometriä Rykiniemen kahlaamoon ja seitsemässä tunnissa Eteläpää kiertäen Kiviniemen huoltopisteelle. Siitä eteenpäin en ollut miettinyt yhtään reittiä ja kestoa… Ruokailun jälkeen olin lähdössä lainaamaan viereisestä mökistä Vesalta otsalamppua, sillä oma ykköslamppu irtoakkuineen ei houkutellut ja kakkoslamppu on pieni tuikku. Kakkoslamppua päähän laittaessani totesin paristojen olevan loppu vaikka vielä maanantaina valaisin toimi normaalisti ja paristot olivat käytännössä käyttämättömät Kaldoaivin reissun jäljiltä ”Joo. Missäs ne varalampun varaparistot olivatkaan.. Niin, eipä tullut pakattua mukaan. Urpo. Se on sitten mentävä ilman varalamppua.”

Viereisessä mökissä kuvaillessani päivän ongelmia Vesalta löytyikin lampun lisäksi yllättäen pidempilahkeiset bokserit lainaan, jotka osoittautuivat sopivan kokoisiksi. Palattuani omalle makuupaikalle liivin ja vaatteiden nysväys loppui pikkuhiljaa, totesin olevani valmis, kunnes huomasin lampun olevan pakattuna liiviin, mutta akun olevan edelleen latauksessa pistorasiassa.. No mökki hiljeni puoli yhdentoista aikoihin ja viimeinen hiljaisuus tuli korvatulpilla, kunnes alakerrasta alkoi kuulua jotain häröilyä puoli viiden pintaan aamulla.

Oikeastaan ensimmäisen kerran kisajännitys alkoi kohota aamupalan jälkeen, kun totesi, että reilun tunnin päästä pitäisi oikeasti olla menossa. Paavo tarjosi kinesioteippiä, mutta en katsonut tarpeelliseksi laittaa mitään akilleksiin, eihän ne kengät kuitenkaan hankaisi päivän aikana. Kuuden aikoihin mökki tyhjeni ja autokolonna suuntasi Kolia, jonne oli noin vartin ajomatka, kohti. Laitoin jo tässä vaiheessa kellon hakemaan gps-fiksiä, niin ei tarvitsisi lähtöalueella odotella sitä. Sää oli pari kolme astetta plussan puolella ja hieman usvainen. Kisakeskuksessa vaihtovaatekassin jättämisen jälkeen vuorossa oli tuttujen moikkailua sekä vessajonottamista. Oli aika lähteä gondolihissillä alas lähtöalueelle. Sen saapuminen kesti tuskastuttavan pitkään, toki vieressä olisi ollut portaat. Hissin ovien avauduttua alatasanteella kauempaa kuului ”Yksi minuutti lähtöön!” Piti hieman hölkkäillä siinä vaiheessa, laittaa kello päälle ja päästä lähtevän joukon keskivaiheille. Ehkä noin viisi sekuntia ehti olla paikoillaan ennen lähtösireenin törähdystä.

JTR:n porukkaa lähdössä 65 kilometrin taipaleelle.

Alku oli odotetun hidasta kävelyä ja välillä pysähtelyä, kun ihmiset yrittivät sulloutua parkkipaikalta ulkoilureitille, mutta pian pääsi hölkkävauhtiin. Jotain juttuseuraa löytyi ja hölkkä eteni pk2:lla. Ennen Mäkränahoa letkasta löytyi Tuomas, tuo Kaldoaivin Karpaasi. Siinä sai sitten pikaisesti vaihtaa kuulumisia. Kone alkoi käynnistyä ja lämmetä, tuubihuivi tuli siirrettyä kaulalta ranteeseen. Ilma oli hyvin kostea ja tästä johtuen lasit alkoivat huurtua liikaa, vaikka edellisenä päivänä ennen lähtöä olin käsitellyt ne huurtumisenestoaineella. Parin kilometrin jälkeen Ikolanaholle saavuttaessa rillit etenkin toiselta puolelta olivat niin huurussa, että se alkoi haitata juoksemista, joten pakko oli hypätä polulta sivuun ja puhdistaa linssejä. Pudotin huivin, mutta joku avulias nosti sen. Matka jatkui Mäkrän ensimmäistä nousua kohti, mutta syketaso suhteessa vauhtiin alkoi huolestuttaa. Sama kuin moottoritiellä ajaisi kakkosvaihteella; kone huutaa ja mihinkään et pääse pyörteen käydessä polttoainetankissa.

Kovan tunkkaamisen jälkeen Mäkrän päällä reitti teki pienen mutkan vasemmalle, edessä mennyt nainen paineli suoraan ja hänet piti huutaa takaisin reitille. Maisemat olivat hienot, todella paljon usvaa auringon noustessa. Pian takaa alkoi kuulua tuttuja ääniä, perusmatkalla olleet Jani ja Tommi liittyivät hyvävoimaisina letkaan. Kello piippaili tasaisesti ääniän evästyksen merkeiksi. Jossain Mäkränuuron kohdalla takaa kuului valitusta joltain perässä olleelta naiselta, kun kengät kuulemma kastuivat jo nyt verrattuna edellisvuoden Ryläykseen ja alamäissä jono meni liian hiljaa. No, eipä ollut kovin kaksinen asianosaisen mäennousukyky..

Alamäki muuttui lyhyeksi hiekkatiepätkäksi ennen kuin polku erkanisi uudestaan metsään Havukanahon kohdalla. Tosin jo tässä vaiheessa vasen kenkä oli alkanut hangata akillesta, niinpä oli aika hypätä taas pois possujunasta ja istahtaa nuotiopaikalle teippailemaan jalkaa. Se auttoi ja meno jatkui vaarajonoa pitkin. Tommi ja Jani olivat kadonneet jonnekin parin kolmen minuutin huoltotauon aikana. Puolentoista tunnin kohdalla mittariin oli kertynyt 9 kilometriä ja niillä kohdilla gps-signaali katosi seuraavaksi puoleksi tunniksi. Reitillä oli myös 43 km:n retkisarjalaisia, joten matka jatkui puolen tusinan muun taivaltajan kanssa.

Jauholanvaaralla oli tällaisia syksyisiä maisemia.

Joku retkisarjalainen painaa menemään klo 9.15.

Tommi ja Jani Vesivaaran nousussa.

Tommi Vesivaaran tuolla puolen.

Jani rallattelee alamäkeä Vesivaaran kohdalla.

Lakkalan kohdalla, noin 14 km startista kello heräsi henkiin ja samalla reitti erkani 43 km:n ja 65 km:n reiteiksi. Porukka harveni, mutta 7 kilometrin takaa-ajon jälkeen Jani ja Tommi oli juostu kiinni. Vesivaaran nousu oli jyrkkä, mutta vastaavasti taas lasku oli pitkä ja loiva. Pahimmat laskukohdat olivat mudan ja lehtien vuoksi liukkaita ja pitkospuilla ollut jääkerros ei ollut vielä ehtinyt sulaa. Herajoen kahlaamo eli Rykiniemen huoltopiste tuli eteen 19 kilometrin ja kolmen tunnin ja vartin jälkeen, alkuperäisestä suunnitelmasta olin siis vartin verran myöhässä. Lyhyen kahlauksen jälkeen vuorossa oli pikainen huolto. ”Nyt voisi laittaa niitä elektrolyyttitabletteja. Jaa, liivin tasku auki ja ne ovat pudonneet roskapussien kanssa jonnekin.. Mielestäni mä kyllä laitoin tän kiinni eilen illalla, miten ihmeessä se olisi voinut aueta? Vai enkö mä laittanut sitä kiinni? Urpo. No, on mulla onneksi noita suolatabletteja.”

Herajoen ylitys oli aika iisi verrattuna Vetsijokeen. Kuva Kari Kuninkaanniemi.

Matka jatkui kovalla kapuamisella Hirvivaaran ylitse. Tommi veti letkaa ja Jani tuli viimeisenä. Jossain Ilokallion kohdalla Jani alkoi valitella energoiden hiipumista, tarjosin yhden karjalanpiirakan omista eväistä, jotta olisi muutakin kuin pelkkää makeaa mätettävää. Polku laskeutui Herajoentielle ja pienen tiepätkän jälkeen Herajärven Kierros jatkui Pajakalliota kohti. Reitti muuttui pikkuhiljaa teknisemmäksi ja märemmäksi. Tässä vaiheessa molemmat kengät hankasivat ja taas oli pakko ottaa huoltotauko. ”Kuka urpo kuunteli toveria ja vaihtoi lukkonauhoituksen tavalliseen nauhoitukseen? Eihän nämä tuolla pysy jalassa vaan heiluvat menemään. Äh. Revitään teipit pois, laitetaan rakkolaastarit molempiin ja vaihdetaan nauhoitus. Ehkä tämä tästä..” Porukkaa meni ohitse puolisen tusinaa. Aikaa oli mennyt nelisen tuntia ja aurinko paistoi mukavasti.

Herajoentien ylityksessä aamupäivällä klo 10.50. Kuvassa myös Mika Laiti Tampereelta.

Aloitin taas rivakan takaa-ajon kenkien toimiessa huomattavasti paremmin kuin aiemmin, tosin sillä seurauksella, että Pajalammen kohdalla ajatus oli jossain muualla kuin siinä polussa. Vasen kenkä jäi johonkin juurakkoon kiinni ja sen seurauksena putosin suoraan oikealle polvelle.  Kompuroinnista ei onneksi sen suurempaa seurannut vaan matka jatkui, ensiksi suopätkän ja soratiepätkän jälkeen kohti Kolinvaaraa. Pian tutut äänet kuuluivat pitkän jyrkän nousun yläpäästä ja Jyväskylän possujuna oli koossa. Välillä mentiin ylös ja välillä alaspäin, edessä oli Pesävaara. Sen päällä oli järjestäjän partio. Jani alkoi olla heikoilla energoilla, niinpä pidimme viiden tunnin kohdalla kannonnokassa kymmenen minuutin evästauon, jonka jälkeen matka jatkui mäkijumppana kohti Takavaaraa. Tähän asti olin kävellyt ilman sauvoja, nyt otin ne esille Tommin kehoituksesta, sillä edessä oli jyrkkiä laskuja. Takavaaran nousussa toveri oli jo niin puhki, että horjahtaessaan meinasi kaatua suorilta jaloilta oikealle kyljelle. Epäusko alkoi vaivata. Tommi meni keulilla ja minä tulin perässä. Viimeiseen kilometriin oli käytetty puoli tuntia, tätä vauhtia kaikilla loppuisi aika.

Moisseenvaaran kohdalla oli aukio, jossa Tommi istuskeli kiven päällä. Jäin siihen odottelemaan pariksi minuutiksi, jotta Jani saapuisi partion kanssa. Aikamme yritimme pakkosyöttää toista, mutta sitten totesimme, että nyt on valitettavasti jätettävä toveri järjestäjän partion huomiin syömään eväitä ja itse jatkettava matkaa, mikäli haluaisimme maalin ennen puolta yötä. Letkaan liittyi joku mies Tampereelta. Moisseenvaaraa seurasi Kiiesvaara, jonka nousussa jalat alkoivat ilmoittaa olemassaolostaan; oikeaan juoksijan polvi ja vasemman jalan varpaaseen nivelkipua jokaisella ponnistuksella. Mieli synkkeni ja raahustin menemään. Sentään söin kellon piipatessa. Pian Eteläpää oli saavutettu ja reitti kääntyi pohjoista ja maalia kohti. Noin seitsemän tunnin kohdalla Tammallammen kohdalla olin saanut tarpeeksi säryistä ja antauduin ea-pussin Buranalle sekä Panadolille, possujuna oli mennyt menojaan ja jatkoin sauvomista yksin mielen kyntäessä syvällä.

Kuikkipuro virtasi vuolaana reitin eteläosassa.

Kuten tähänkin saakka, sykkeet olivat sen 20 lyöntiä normaalin matkavauhdin yläpuolella ja se näkyi kasvaneena energiankulutuksena ja jossain vaiheessa havahduin siihen miten pitkälle eväät riittävät, sillä tähän saakka olin syönyt 25 min välein. Tommi oli jäänyt odottamaan Ahvenlammen nuotiopaikalle, siinä sitten manasin oloani ja söin suklaarusinat pois. Jäljellä olisi enää noin 31 kilometriä ja seuraavaan huoltoon viitta näytti olevan 5 kilometriä, ajallisesti se veisi reilun tunnin. Tasaiset pätkät pyrittiin hölkkäilemään ja ylämäet tunkattiin. Jossain kohdalla, ilmeisesti Rautaportin kohdalla oli todella jyrkkä tekninen laskupätkä, joka piti laskeutua huolellisesti. Huuhkajalammen kohdalla oli jotain ulkomaalaisia vaeltajia. Burana alkoi toimia pikkuhiljaa ja hölkkäily muuttui helpommaksi. Lopulta edessä oli lyhyt hiekkatiepätkä Kiviniemen 39 km:n huoltoon, jonne saavuimme kahdeksan ja puolen tunnin kohdalla.

Kivivuoren päällä juuri ennen Rautaporttia.

Nautittuani pari mukillista lämmintä vettä huollon runsaista antimista laskin jäljellä olevat eväät. ”Joo, kaksi piirakkaa, kuusi pullaa, geeli ja geelikarkkipussi. Kahden tunnin eväät ja tästä menee ainakin viisi tuntia tällä matkavauhdilla. Saattaa loppumatkasta ultraläski hieman palaa, kun tähän mennessä syönyt 3200 kCal, jäljellä reilu 850 kCal ja kulutus ollut vajaa 7000 kCal tähän mennessä.” Aikaa huollossa meni nelisen minuuttia ja lähtevä reilu kilometrin tiepätkä hölkkäiltiin hyvää vauhtia, kunnes reitti siirtyi polun puolelle mennäkseen Kolinvaaran ylitse. Edessä oli pari selkää, joista toinen saavutettiin nopeasti ensimmäisessä ylämäessä. Kolinvaaralla olikin sitten puuta kaadettu aika reilusti ja maisema oli suorastaan avara. Polku oli tässä vaiheessa erittäin mutainen ja alamäessä meinasin lentää selälleni, onneksi sai pidettyä paketin pystyssä. Alamäen jälkeen polku jatkui rollaattoribaanalla.

Tommi painaa menemään Kolinvaaran jälkeisellä rollaattoribaanalla.

Sammakkovaaran nousussa.

Ikosenvaaralla juuri ennen Ryläystä oli hassu haljennut puu ja reitti meni sen läpi.

Lyhyen tiepätkän jälkeen matka jatkui Sammakkovaaraa kohti, sen eteläpuolella on jyrkkä lyhyt nousu. Oikea jalkapohja alkoi oireilla, joten ilo oli ylimmillään jalkavaivojen vuoksi. Tommilla askel painoi, itse vedin letkaa. Reitti oli mutainen ja kostea, kenkien jatkuva kastuminen oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Jätin joka toisen ajastetun eväshetken väliin, kun etenemistahti oli tasainen neljä kilometriä tunnissa. Ryläys mutineen ja juurakkoineen tuli ja meni, alamäen jälkeinen pitkospuuosuus hölkkäiltiin rennon reippaasti. Aiemmin nähty Tampereen mies joutui kävelemään helpotkin osuudet polvivamman takia. Jossain Alaniityn ja Piimälammen välisellä polkupätkällä alkoi kuulua ihme ininää, joka paljastui dronekuvaajaksi. Hämeenlinnan Wiberg oli juttelemassa kuvaajan kanssa ja liittyi jonon jatkoksi. Pian pääsimme tielle, ilta oli jo hämärtymässä ja nopeasti kaivoimme otsalamput liiveistä, itse vaihdoin lippalakin pipoon. Lyhyt tiepätkä alamäkeen rallateltiin yllättäen vitosen kilometrivauhtia, kunnes oli taas aika siirtyä metsän puolelle kohti viimeistä Peiponpellon huoltoa.

Vaikka matkaa ei olut kuin muutama kilometri, niin tuntui, ettei se huoltopiste tule koskaan vastaan siitä huolimatta, että helpot pätkät hölkkäiltiin ja tekniset sauvottiin nopeasti. Matkalla ohitettiin yksi mahavaivainen perusmatkalainen, joka oli liivinhakureissulla. Lopulta Peiponpellon 54 kilometrin huolto saavutettiin hieman ennen iltaseitsemää ajassa 11 tuntia 45 minuuttia, edelliseen 15 kilometrin etappiin oli siis kulunut kolme tuntia ja vartti. Huollossa söin toisen jäljellä olleista karjalanpiirakoista ja viimeisen jätin loppuja 11 kilometriä varten. Lievä nestehukka ja kofeiinin puute oli jo useamman tunnin ajan vaivannut pienenä päänsärkynä. Viiden minuutin huoltotauon jälkeen edessä oli Pieni-Mäkrän ylitys. Edessä joku mies kysyi oikeata reittiä ja sen jälkeen valokeila katosi nopeasti horisonttiin. Ylämäki kyllä sujui, mutta alamäki alkoi olla jo haastavampaa lopussa olevilla etureisillä.

Polku muuttui metsäautotieksi kääntyäkseen taas kohta poluksi ja pitkän uuvuttavaksi ylämäeksi Purolanahon ja Märkänahon kautta kohti Pieni-Kolin ylitystä. Söin viimeisen karjalanpiirakan, tosin jyrkimmissä ylämäissä askeleen mitta oli kengän pituinen. Tommilla riitti enemmän virtaa, ainakin loivilla pätkillä. Lopulta huippu saavutettiin iltakahdeksan aikaan, sen kunniaksi Tommi kaivoi liivistään neljä irtokarkkia molemmille. Maha alkoi huutaa ruokaa ja jalat olivat sitä mieltä, että eiköhän riittäisi jo tältä päivää. Paha-Koli ja Ukko-Koli voisivat olla päivällä ihan hienoja paikkoja, nyt oli pimeätä kuin mörön hanurissa. Reitti alkoi laskea kohti laskettelurinnettä, alamäkeen viettävät pitkospuut eivät onneksi olleet jäässä, mutta märkinä hieman liukkaat. Lopulta laskettelurinne jäi taakse, alamäen alkaessa söimme Tommin loput turkinpippurit. Kuusi kappaletta saisi riittää viimeiseen nousuun satamasta.

Alamäen jälkeen oli lyhyt 700 metrin tiepätkä. Meinasin jäädä koko ajan jälkeen Tommista, sillä kengät alkoivat hiertää akilleksia. Ei auttanut kuin huulta purren linkuttaa eteenpäin. Viimeinen nousu Ylä-Kolille on pitkä ja puuduttava, pari kilometriä pelkkää ylämäkeä. Itse aloin olla suhteellisen finaalissa, kun taas Tommilla riitti virtaa, välillä hän tosin joutui odottelemaan hitaampia. Matti oli tullut arviota kolmanneksen verran vastaan tarjoamaan henkistä tukea viimeisille metreille, mukavahan se oli saada uutta juttuseuraa. Kellokin hyytyi vähäiseen akun kapasiteettiin ja lopetti mittaamisen. Mielessä kävi, että missä loppuporukka on, sillä aiempina vuosina ollaan oltu lamput päässä noin sata metriä ennen maaliviivaa. No nytpä ovelat olivat lamput pimeinä odottelemassa. Jäljellä oli enää viimeinen lyhyt nousu runsaslukuisen kannustusjoukon ympäröimänä, valitettavasti ei kyllä enää tajunnut tai tunnistanut kaikkia osallistujia, sillä olihan takana jo neljätoista tuntia taivallusta. Lopulta tämä 65 kilometrin sauvakävelyreissu päättyi aikaan 14 tuntia ja 10 minuuttia ja oli aika siirtyä finishereiden joukkoon.

Jotain valopäitä ja kannustajia viimeisessä nousussa. Kuva Tero P.

Maalimakkara maistuu. Kiitos Pellervon luen joka toinen kerta kyltin tekstin
"I did oot it". Kuva Jouni V.

 

Olipa kumma, että vikat kilsat olivat hieman hankalampia, kun Compeed Extreme kului puhki.

Hyvästi Koli. Ensi vuonna ei nähdä – ainakaan lappu rinnassa.

2015 VM87 Finisher

2016 VM43 DNF

2017 VM43 DNF

2018 VM65 Finisher