Kaldoaivi Ultra Trail 130k 2018

Prologi

Kesällä 2017 jossain feedissä näkyi mainos, jossa haettiin osallistujia heinäkuun 2017 lopussa ajettavaan pilottitapahtumaan Kaldoaivin karussa erämaassa. Tapahtuma ei sopinut omaan kalenteriin, mutta maininta järjestettävästä juoksu- ja pyöräilytapahtumasta seuraavana vuonna herätti orastavan mielenkiinnon. Myöhemmin julkaistu video tapahtumasta sai mielenkiinnon nousemaan entisestään, olihan vuosi 2017 välivuosi pitkistä kisoista ja vuonna 2018 oli tarkoitus päästä yli sadan kilometrin. Ajatuksesta ei päässyt eroon.

Lyhyt video vuoden 2017 testitapahtumasta.

Harjoittelu kisaa varten

Vaarojen Maratonilta tuli keskeytys flunssan takia ja sekös hieman korpesi. Kisan jälkeisenä keskiviikkona huomasin, että Alman nettikaupassa oli ilmoittautuminen auki, niinpä pienen miettimisen ja arpomisen jälkeen osallistumisoikeus siirtyi ikään kuin itsestään ostoskoriin ja 2018 kisakalenteri alkoi hahmottua. Enää ei tarvinnut kuin treenata. Ja hommata lennot, kyydit, majoitus..

Loppuvuotta 2017 varjosti flunssaputki. Kolmeen kuukauteen 6 flunssaa, joista yksi työmatkalta saatu jäätävä manflu veivät kuntokäyrän laskuun. Lokakuussa 35 tuntia jotain liikunnan tapaista, marraskuussa vaatimattomimmat tunnit sitten helmikuun 2016, 2,5 viikon juoksutauko ja mittariin pohjanoteerauksena 25 tuntia. Joulukuun puolivälissä pahin tautijakso oli voitettu ja alle sai yhden hyvän viikon ennen joulun työmatkaa ja sisäisen kellon sekoittamista. Oli siis aika kääntää kelkan suunta tammikuun alusta.

Vuoden tavoitteeksi tuli hieman yli 10 tuntia liikuntaa joka viikko. Tammikuu 2018 meni kolmella lepopäivällä ja mittariin pärähti 51 tuntia; sauvakävelyä 14 tuntia, salitreeniä 13,5 tuntia, juoksua 10,5 tuntia ja joogaa vajaat 7 tuntia. Loppu oli lähinnä lumikenkäilyä ja kuntopiiriä. Helmikuussa toisella viikolla piti ottaa kolme peräkkäistä lepopäivää, kokonaisuudessaan lepopäiviä tuli 7. Tämä myös näkyi tuntimäärissä, vaatimaton 40 tuntia ja siitä oli sauvakävelyä 11 tuntia, salitreeniä 10 tuntia, lumikenkäilyä 6,5 tuntia ja joogaa 5,5 tuntia juoksun jäädessä viiteen tuntiin.

Kevättä kohti mennään helmikuussa.

Maaliskuu 2018. Olotilaa pitäisi pystyä kuuntelemaan ja tarvittaessa perua treenejä. Ylitreenaamisella saatiin aikaan jäätävä flunssa ja päätä hajottava 7 päivän tauko kaikesta tekemisestä. Toisaalta taas riittävän levon ja unen tarve tuli huomattua, kolmantena sunnuntaina vuoden pisin juoksulenkki, joka oli peräti 16,3 km, oli liikaa tilanteeseen nähden ja sen seurauksena taas piti ottaa lepopäiviä, jotta huhtikuun alkuun kaavailtu treenileiri ei vaarantuisi. Jäärogaining oli pakko jättää välistä. Kuukauteen lepopäiviä 10 ja tuntimäärä katastrofaalinen 35, joka jakaantui aika tasan sauvakävelyn, voimaharjoittelun, joogan ja juoksun kesken. Tilanne alkoi olla huolestuttava. Toisaalta tästä eteenpäin oli ajatuksena juosta kuukaudessa yksi satkun viikko sekä säännöllisesti vetoja.

Maaliskuun lopussa ehti vielä Laukaan Hitonhautaan jääputousta ihmettelemään.

Huhtikuun alussa koitti matka Tarragonan maakuntaan, tarkemmin Montsantin luonnonpuiston läheisyyteen. Vajaaseen viikkon sai kohtuulliset 22 tuntia sporttia, tosin paremmalla suunnittelulla olisi vielä ehkä kolmesta viiteen tuntia ehtinyt reippailla, mutta jäipähän nyt aikaa makoiluunkin. Öisen paluulennon kuormitus tuntui sitten seuraavan viikon ajan ja treenit olivat varsin kevyitä. Koko kuukauden tunnit sai nostettua kohtuullisen asialliselle tasolle 62 tuntiin, joista juoksua 19,5 tuntia, sauvakävelyä 19 tuntia, kevyttä joogaa vajaat 8 tuntia ja voimatreeniä viisi tuntia. Lepopäiviä tuli 5. Tosin satkun viikkoa ei tullut eikä niitä vetojakaan..

Ihan kohtuulliset maisemat.

Melko kuiva vesiputous.

Ilmeisesti oli niin railakka vappu, että siitä sai ottaa kolme lepopäivää peräkkäin ja osallistuminen paikalliseen reilun 5 km:n polkujuoksukisaan oli vaakalaudalla flunssan takia. Osallistumispäätös jäi sitten viimeiseen iltaan. No, saihan siinä mukavan mk-vedon. Toisella viikolla ollut 8 tunnin rogaining nosti sen viikon viikkotunnit kohtuulliseksi, toisaalta taas kolmannella viikolla oli pari lepopäivää ja samalla tuli avattua ulkopyöräilykausi hyötyliikunnalla töihin. Toukokuun neljäs viikko tarjosi totuttuun tapaan ulkoilua NUTS Karhunkierroksella reittimerkkien kanssa. Toukokuun viimeinen päivä halusin välttämättä ajaa pyörällä ojaan alamäen jälkeisessä mutkassa, onneksi selvisi naarmuilla, pahimmassa tapauksessa koko kesä olisi ollut pilalla. Kuukauteen kertyi yhdeksällä lepopäivällä tapaturmasta huolimatta treeniä vajaa 61 tuntia, josta juoksuun rinnastettavaa etenemistä vajaat 37 tuntia, pyöräilyä vajaat 8 ja voimaa vajaat 7 tuntia.

NUTS Karhunkierros. Kitkajoen varressa on aika puhallella reittimerkkien kanssa.

Kannattaa ajaa täysillä ojaan. Onneksi selvisi naarmuilla, pahimmillaan koko kesä olisi ollut ohitse.

Kesäkuun alkuun oli kalenteriin merkattu 8 tunnin yörogaining, joka jäi välistä, kun pääsi nilkuttaen eteenpäin. Siinä meni alkukesälle kaavailtu valvomisharjoitus. Bepanthenia kului reilusti. Kesäkuun toinen sunnuntai juostu 5 ja puolen tunnin pitkis toi jotain valoa tunnelin päähän ja harjoittelu alkoi normalisoitua pikkuhiljaa. Taulukkolaskenta alkoi näyttää kisaliivin painon asettuvan noin viiden kilon nurkille, juhannussunnuntaina edessä oli siis vajaan 25 kilometrin lenkki painavalla liivillä. Seuraavalla viikolla oli luvassa hieman kovempitehoista treeniä ylämäkijuoksun muodossa, toista kertaa kesälle. Tuntimäärä tippui toukokuisesta 49 tuntiin, juoksua reilu 20 tuntia, sauvakävelyä vajaat 13 tuntia ja voimaa reilu kahdeksan tuntia.

Juhannushölkkää painavalla liivillä.

Heinäkuun ensimmäinen päivä saatu jonkinasteinen ruokamyrkytys vei tehot pois vajaaksi viikoksi, sentään pystyi kävelemään ja venymään yin-joogassa. Viikko tuosta oli edessä vuoden ensimmäinen mäkitreeni Laajavuoressa, tosin sitä piti hieman keventää, kun voimat eivät olleet vielä täysin palautuneet. Toisella täydellä viikolla ollut NUTS Ylläs Pallas tarjoili taas totuttuun tapaan pk-kilometrejä reittimerkkien kanssa yli 20 viikkotunnin edestä. Pari yötä sai valvoa niissä hommissa, sai sitäkin osa-aluetta treenattua. Tällä reissulla alkoi kenkäpaniikki, aiemmin kisakengäksi kaavailtu Montrail Bajado III vaihtui La Sportivan Akashaan, olihan tässä ruhtinaallisesti pari viikkoa aikaa ajaa uudet kengät sisään.

NUTS YPH. Evästauko jossain Tappurin kohdalla.

Tästä talkooreissusta toipuminen vei aiempien vuosien tapaan kolme neljä päivää ennen kuin jonkin sortin kuntoilu kiinnosti jälleen. Lomalla oli aikaa heilua. Sen jälkeen sai parin viikon mittaisen treeniputken, jonka jälkeen oli pidettävä lepopäivä. Maksimissaan pystyy treenaamaan reilu pari viikkoa putkeen, sitten on pidettävä älä tee mitään –lepopäivä ilman mittaria. Kuukauden tuntimäärä asettui 68 ja puoleen tuntiin ollen suurin määrä sitten elokuun 2015. Noista tunneista hölkkää oli 41 tuntia, pyöräilyä reilu 14 tuntia ja voimatreeniä viitisen tuntia lopun ollessa sekalaista.

Kenkien sisäänajoa vikalla kolmen tunnin hölkällä.

Elokuun alku oli jo selkeästi kevyempi sisältäen parin tunnin lenkin, pari tuntia pyöräilyä, pari tuntia ilmajoogaa sekä hieman sauvakävelyä.

Kisaviikko

Maanantai alkoi kevyellä puntilla, jolla sai vähän hikeä pintaan. Viikonlopun vaivannut hammas oli hieman parempana, tosin täysin kunnossa se ei ollut. Maanantai-iltana ohjelmassa oli vielä kevyt kävely. Tiistai taasen alkoi kevyellä vajaalla tunnin hölkällä, jonka jälkeen alkoi hieronnan odottelu. Parin tunnin käsittelyssä ehdittiin käydä alaraajat jalkapohjista kylkiin saakka läpi, yllättäen takareidet olivat jumissa. Paluumatkalla mukaan tarttui tilatut karttatulosteet. Iltapäivällä ei enää saanut hammaslääkäriaikoja, piti siis soittaa keskiviikkona uudestaan. Ilta meni viimeistellessä evästaulukkoa, ajatukseksi näytti muodostuvan 400 … 500 kcal nauttiminen tunnissa. Lista koostui energiakarkeista, geeleistä, patukoista, smoothieista, proteiinipatukasta, toffeesta, meetvurstista, suolaisista karkeista, karjalanpiirakoista ja kanelipullista. Yö vaihtui aamuun ja soittamalla päivystysaika iltapäivälle. Aamupäivä meni tavaroita kootessa lattialle pakkaamista varten.

Hammaslääkärin tuolissa se pahin vaihtoehto kävi ilmi eli hammas oli haljennut. Muita vaihtoehtoja ei oikein ollut kuin pistää kolme puudutuspiikkiä ja tarjota pihtejä. Putosipahan kisapaino jonkun kymmenen grammaa siinä eikä tarvinnut juosta rikkinäisellä hampaalla kuten elokuussa 2014 Tunturimaratonilla. Tämä hampaanpoisto ja siitä seurannut alkuillan suora putki –efekti mahassa kaksi vuorokautta ennen starttia ei nyt varsinaisesti helpottanut tilannetta; pari tuntia meni koomatessa jääpussi poskella. Illalla sentään ruoka alkoi pysyä sisällä.

Torstaina kellon armoton ääni sivalsi ilmaa 04.00, lento Helsinkiin lähtisi 5.50. Saihan siinä ruhtinaalliset 5 tuntia nukuttua. Siispä puoliksi valmisteltu aamupala naamariin ja autolla kentälle. Parkkimittari meinasi kiukutella tai ainakin siinä oli todella pitkät piuhat. Kone laskeutui aurinkoiseen Helsinkiin ja aikaa oli 4 tuntia ennen seuraavaa lentoa sekä reilu 1,5 tuntia ennen kuin muu matkaseurue saapuisi kentälle. Suunnaksi valikoitui kentän kauppa, josta mukaan tarttui toinen aamupala. Itse asiassa piti käydä kahdesti, sen verran hyvä nälkä oli aamulla ennen yhdeksää; olihan aamupalasta jo nelisen tuntia. Muu matkaseurue löytyi helposti ja lentoa odotellessa juttujen taso alkoi olla jo aika huono ;). Lähtöportin läheisyydestä löytyi muutama muukin juoksija.

Eväiden hankkimista.

Ivalossa nenä näytti ensimmäisenä pizzeriaan lounaalle ja sen jälkeen ruokakauppaan, vielä kun oli kohtuulliset valikoimat. Edessä oli parin tunnin moottorimarssi NUTSjoelle, muutaman kerran oli poroja tiellä. Utsjoella oli edessä maalipaikan ja viimeisen neljän asfalttikilometrin tarkastus, sen jälkeen jääkaappitavarat paikallisesta sekatavarakaupasta. Mökki löytyi helposti ja edessä oli asettautuminen taloksi. Jossain vaiheessa isäntä kävi pyörähtämässä ja häneltä saimme viime hetken vinkit maastosta, vesitilanteesta ja kännykän kuuluvuudesta. Omatekoinen pastaparty seurasi isännän vierailua, yllättäen puheenaiheet olivat suhteellisen juoksupainotteisia. Varustehärväys alkoi pikkuhiljaa, kaivoin litran minigrippeihin esipakatut eväät esiin. Arvon toverit kysyivät, että aika paljon evästä koko reissulle, totesin vaan, että näissä pusseissa on vain ensimmäisen 80 km:n eväät. Tästä sitten seurasi vilkasta keskustelua siitä miten paljon kukin aikoi mässyä ottaa matkaan. Vissiin toverit olivat sitä mieltä, että mulla oli reilusti evästä, mutta niin vaan lopulta täyttyi muillakin liivit ja paitojen helmataskut.  

Pähkäily siitä miten paljon ylimääräistä tavaraa Salomonin 12-litraiseen liiviin mahtuu tuntui loputtomalta. Taakse vetoketjuosastoon meni avaruuslakana, varavirta, hanskat, tuubihuivi, merinopipo, ea-pussi, otsalamppu, irtohihat, tyhjä lötköpullo urkkajauheella sekä takki. Alaosan verkkotaskuun ja etualataskuihin tungettiin valtaosa eväistä, vasempaan vetoketjutaskuun elektrolyyttitabletit, lisää evästä, vedenpuhdistustabletit sekä käsidesi. Clif Blokseista tuli nysvättyä ylimääräiset tuoteselosteet pois, helpotti pakkauksen avaamista. Oikea verkkotasku saisi aikanaan kännykän, etutaskuihin lötköt täynnä sekä niiden yläpuolelle viilekkeisiin vielä muutama geeli. Pikkuhiljaa loputon nysvääminen ja härvääminen liivien ja drop bagien kanssa väheni ja mökki hiljeni yhden aikoihin.

Perjantaiaamu koitti hieman ennen yhdeksää, sää oli pilvinen. Pian aamupalan nauttimisen jälkeen enemmän ja vähemmän hermostunut varustevälppäys jatkui, piti täyttää sekä liivi, drop bag että maalialueen kassi. Olotila oli sekavahkon väsynyt, päätä särki. Luulin sen johtuvan joko nestehukasta tai liian vähästä kofeiinista. Tai sitten se oli vaan kisaebolaa. En kuitenkaan ottanut buranaa tai vastaavaa, vaikka jälkiviisaana ehkä olisi parempi ollut ottaa heti aamupäivällä. Jossain vaiheessa pieni kävely pihalla ja nousu revontulitarkkailutorniin toi lisähappea puuhiin. Drop bagin ensimmäiseen pussiin päätyi täysi vaihtovaatesetti, sadehousut ja –hanskat. Toiseen pussiin päätyi juoksuevästäydennys liiviin, toinen varavirtalähde ja jotain muuta tarpeelliseksi kuviteltua tavaraa. Kolmanteen mahtui kolmen vartin termari täynnä kiehuvaa vettä, pikariisiä, tonnikalaa, puuroa ja mustikkakeittoa. Pitkähihaisen merinopaidan päädyin tunkemaan liiviin, jonka paino asettui 5,4 kiloon; tästä eväät painoivat 2,2 kiloa, nesteet kolmessa lötkössä 1,5 kiloa ja varusteet vajaan 1,7 kiloa.

Vihdoin ja viimein liivi saatu pakattua. Pari tuntia starttiin.

Ennusteita tuli seurattua herkeämättä kolmesta eri paikasta kolmeen eri paikkaan, niiden keskiarvon mukaan kisasäästä olisi tulossa ihan hyvä, perjantaina saisi mennä auringonpaisteessa ja lauantaina puolipilvessä. Kisataktiikkaa tuli jauhettua moneen kertaan, ensimmäinen 15 kilometrin tiepätkä oli tarkoitus hölkkäillä kevyesti kahteen tuntiin, sitten 35 km:n kohdalla olleeseen huoltoon oli tavoiteaika kuusi tuntia. Tämä tasainen vauhdinjako olisi tuonut noin 22...23 tunnin loppuajan. 80 km:n huollosta oli itsellä tarkoitus selvitä aamukymmeneen mennessä eteenpäin, tämä arvio perustui vuoden 2016 Karhunkierroksen taivaltamiseen. Loppumatkalle ei nyt sitten ollutkaan poikkeuksellisesti enää mitään tarkkaa suunnitelmaa, oma tavoiteaikahaarukka oli jossain 24 ja 27 tunnin välissä.

Perjantain lounas meni ennakkokaavailua myöhäisemmäksi, melkein kahteen. Samanlaista pastaa kuin edellisenä iltana. Ruokailun alkamisen venyminen ei sitten enää oikein mahdollistanut toista lämmintä ruokaa ennen starttia, majapaikasta oli kolmen vartin ajomatka lähtöön ja numerot piti hakea ennen kello seitsemäätoista. Pieni kolmen vartin päivälepo oli paikallaan, mutta korvatulpista huolimatta pomo halusi häiritä lomalaista työasioilla puolivälissä nokosia. En olisi halunnutkaan nukkua. Muut toverit olivat viihtyneet kahvipöydässä, siispä pari mukillista kahvia ja pullaa naamariin. Olotila ei ollut täysin normaali, vaikka tankkasin vettä ja kofeiinia. Liekö sitä kisaebolaa näin lähellä starttia? Kello kävi vääjäämättä ja 15.45 oli aika nostaa varustekassit autoon ja suunnata Nuorgamiin. Aurinko paistoi mukavasti.

Pyöräsarjaan osallistunut Sami oli käynyt tutkimassa paikkoja etukäteen, joten kisatoimisto löytyi helposti. Sieltä numerolappu ja gps-seurantalaite kouraan ja lähtöä kohti. Lähtöalueelta löytyi lisää vanhoja tuttuja naamoja. Amatöörivirhe oli olla ottamatta mitään ylimääräistä juomapulloa mukaan, kuitenkin lämpötila oli jotain +18 astetta ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Onneksi Samin luottokortissa riitti limiitti limsan ostamiseen. Kauppakeskuksen saniteettitilat tulivat tutuiksi reilun puolentoista tunnin odottelun aikana. Jossain vaiheessa pieni jaloittelu ja voimistelu teki ihan hyvää. Marko vaihtoi omalla autollaan shortsit pitkiin housuihin, pienen keskustelun jälkeen päätin apinoida menoa ja vaihtaa reisipituiset shortsit 2/3-pituisuun housuihin.

Lähtökaaripatsastelua. Enää ei voi perua.

Kello alkoi olla noin 17.40 ja aika oli suunnata autolta lähtöaluetta kohti patsastelemaan ja fotoilemaan. Sykemittari alkoi raksuttaa ja etsiä satelliitteja. Amatöörivirhe. Mitäpä sitä suotta edellisenä iltana tai edes samana päivänä hyvissä ajoin ennen starttia hakemaan kaikessa rauhassa gps-fiksiä. Homman hidas eteneminen alkoi tuskastuttaa, sillä aikaa oli kulunut epätavallisen paljon, vartin verran. No, kolmehan minuuttia ennen starttia fiksi löytyi ja ennalta ladattu reitti oli valmis. Käsi-gps -laitteen olin tarkoituksella jättänyt pois varusteista. Mahakin ilmoitti päivällisajan olevan käsillä. Oli aika tiivistyä lähtökaaren lähelle odottamaan starttia.

Ensimmäinen kattaus. Pieni, mutta sisukas osallistujajoukko.

Tasan kuudelta lähtökomento kajahti ilmoille. Sijainti oli viimeisen kolmanneksen joukossa, reitti alkoi heti ylämäellä. Nopeimmat juoksivat ja muut kävelivät. Ekan puolen kilometrin jälkeen polku tuli asfalttitielle, aurinko paistoi ja ylämäki sen kun vaan jatkui. Iloinen puheensorina kävi siellä sun täällä. Välillä reitti meni tien sivussa ja välillä taas asfalttia pitkin. Kahden ja puolen kilometrin aikana nousua tuli noin 200 metriä. Eini viihtyi seurassa muutaman hetken, sen jälkeen hän laittoi kaasun pohjaan ja katosi horisonttiin. Urheilujuomaa meni pari hörpyllistä, mutta suurempaa huolenaihetta aiheutti 20 lyöntiä liian kova syke, vaikka homma oli kävelyä. Päätäkin särki, kuten oli tehnyt aamusta saakka.

Alkuvaiheen asfalttitunkkausta.

Välillä mentiin poluilla. Kuva (c) Poppis Suomela.

Ylämäki vaihtui alamäkeen ja pian Tervon sisarukset painelivat ohi. Jenna liittyi possujunaan. Vauhti oli jotain pk1-hölkkää, mutta sykkeet paukkuivat aerobisella kynnyksellä. Urheilujuoma aiheutti kuplimista. Matka eteni pikkuhiljaa ja asfaltti muuttui soratieksi Pulmankijärven rannalla noin kymmenen kilometrin kohdalla. Mielessä pyöri se, että kuinka lujaa uskaltaa päästää kaasua; tuleeko samalla lusikallinen vai ämpärillinen kuraa housuihin.. Onneksi vartin välein otetut suolatabletit auttoivat rauhoittamaan tilannetta. Etukäteen oli merkattu vedenottopaikaksi puro 14,5 kilometrin kohdalla, mutta siinä sillan jälkeen tuli kysyttyä muilta, että tuoko se olisi ollut se ensimmäinen paikka. No, siinä olisi pitänyt aika jyrkkää pengertä mennä tietä puron reunaan, joten ei ollut viisasta kääntyä takaisin, vaan parempi oli jatkaa matkaa. Pian olikin pienempi, mutta hyvin virtaava puro helpommin saavutettavissa. Siinä loput urkat pois ja raikasta vettä tilalle. Toiseen pulloon taisi mennä kofeiinielektrolyyttitabletit. Opasteet ilmoittivat, että reitti siirtyi tieltä pois maastoon.

Alusta muuttui hiekkatiestä kiviseksi kärrypoluksi, tosin hyvä oli siinä mennä. Vauhti tippui hieman, mutta homma eteni hölkkävauhtia kuutisen kilometriä tunnissa. Noin kahdenkymmenen kilometrin kohdalla tunturikoivikko loppui ja edessä oli avotunturi. Polku meni oikealle vasemmalle ylös ja alas, mutta nousi loivasti koko ajan. Välillä oli lyhyitä suopätkiä ja kenkien kastumista tuli vielä tässä vaiheessa varottua. Hyvällä tuurilla välillä saattoi nähdä vilauksen edempänä menneistä Tervon sisaruksista. Noin kolmen ja puolen tunnin kohdalla päänsärky alkoi olla sitä luokkaa, että pakko oli pysähtyä ja ottaa buranaa liivin takavetoketjuosastossa olleesta ea-pussista. Vetoketjukin oikutteli menemään eikä meinannut sulkeutua. Vastaan tuli muutamia vaeltajia. Jossain 25 km:n kohdalla Jenna laittoi lisää kierroksia ja katosi horisonttiin, jäin Jounin ja Tuomaksen kanssa tamppaamaan uraa.

Kuva Sallamari Rahkonen.

Kuva Sallamari Rahkonen.

Etukäteen 26 km:n kohdalle olimme speksanneet vedenottopaikaksi järven, mutta kaikilla oli nesteitä riittävästi, niin ei ollut tarvetta poiketa polulta järven rannalle. Kahteenkymmeneen kahdeksaan kilometriin oli kulunut nelisen tuntia ja ilma oli sen verran jäähtynyt, että liivistä piti nysvätä irtohihat käsivarsiin. Erään nyppylän päällä sai ihmetellä, että mikäs ihme spurtti on tullut otettua, kun olimme saaneet edellä menijöitä reilusti kiinni. Kohta saikin ihmetellä, että mitä mustaa edessä on, se olikin huoltopisteen viiri. Etukäteen oli tiedossa, että huoltopistettä oli siirretty alkuperäisestä 35 kilometristä lähemmäksi, mutta siltikin sen sijainti 29 kilometrissä tuli yllättäen

Viisikymmentä grammaa tummaa suklaata meinasi aiheuttaa välittömän oksennusreaktion, mutta sen sai nieleskeltyä takaisin. Kokonainen suolakurkku korjasi tilannetta eivätkä banaanitkaan ja sipsit maistuneet yhtään hassummilta. Puolikas banaani tuli tungettua liiviin ja pullot täytettyä. Ohimennen Tuomas kysyi avuliailta huoltopisteen tyypeiltä jallua, jota yllättäen sitten löytyi korkkaamaton pullo rinkan taskusta. Pieni siivu piristi kummasti päivää. Aikaa huoltopisteellä meni suht reilusti, 18 minuuttia. Aurinko oli laskemassa pikkuhiljaa ja pian huoltopisteeltä lähdön jälkeen huomasi, että nyt voisi olla fiksua kaivaa tuubihuivi liivistä kaulalle, sen verran oli jo viilentynyt. Toki fiksua olisi ollut jo aiemmin kaivaa kerralla kaikki hihat, huivit ja hanskat etutaskuihin, niin olisi päässyt vähemmillä liivin poisotoilla ja oikuttelevan vetoketjun nysväämisellä.

Klo 23 iltasella oli vielä varsin valoisaa.

Ylämäki jatkui loivana. Samille tuli soitettua mökille puoli kahdentoista aikaan ja kyseltyä joko oli tyyny hyvin. Somettaminen ennen lähtöä oli vienyt sen verran akkua, että parempi oli laittaa luuri varavirtaan ja lentotilaan, jäljellä kun oli enää puolet akusta. Perjantai vaihtui lauantaiksi ja kuudessa tunnissa oli päästy Alla Galddoaivin huipulle 38 kilometriin, samalla 25 kilometriä kestänyt ylämäki päättyi tasaisempaan pätkään. Siinä valokuvaillessa yhtäkkiä totesi, että kirottu päänsärky oli kadonnut ja olotila parempi. Liekö ehkä viilentyneellä säällä ollut vaikutusta, mutta tällä kertaa koneen käynnistymistä sai odotella vain sen kuutisen tuntia startista. Matka jatkui tasaisempaa pätkää, sykkeetkin tippuivat mukavat 20 … 30 lyöntiä sille tasolle, jolla ne tuolla hölkkätahdilla piti olla. Juoksu muuttui mukavaksi. Aurinko oli jo laskenut, mutta vielä pystyi menemään ilman otsalamppua, tosin vähän välillä arvelutti hämärä. Jouni veti keulilla ja Tuomas oli jäänyt laittamaan kelloaan laturiin.

Hieman ennen puolta yötä oli timanttista baanaa.

Etukäteen oli arveluttanut yöllä valvominen ja kivien potkiminen väsyneenä. Kofeiinia tuli nautittua yön aikana sekä elektrolyyttitableteista että energiakarkeista useampi kupillinen. Jalkapohjia alkoi särkeä, mikä ei nyt tässä vaiheessa matkaa hirveästi naurattanut, kun jäljellä oli vielä parit maratonit. Kisassa on hyvä miettiä niitä tekemättömiä kehonhuoltoja. Vettä sai puroista tankattua reilusti. Vajaan seitsemän tunnin kohdalla ensimmäisen maratonin täyttyessä edessä oli kilometrin mittainen pätkä polun ulkopuolella, väsyneillä silmillä sai välillä etsiä hämärässä reittimerkkejä, mutta onneksi oli pari paria muitakin silmiä. Otsalampun laitto kävi mielessä, mutta sitä varten olisi pitänyt pysähtyä ja kaivaa se jostain liivin takataskusta.

Puoli yksi yöllä etsitään sopivinta reittiä puron yli.

Kolmiomittaustornilla.

Parin tunnin pimeän jakson jälkeen päädyttiin Guorboaivin kaatuneelle kolmiomittaustornille kellon ollessa varttia vaille kolme yöllä. Mittariin oli kertynyt 52 kilometriä ja alkupätkän korkein kohta. Tuomas oli jäänyt jälkeen laitettuaan otsalampun. Aurinko alkoi sarastaa horisontissa ja matkanteko muuttui helpommaksi. Tasainen pätkä muuttui alamäeksi ja sitäkös oli mukava rallatella hyvällä fiiliksellä nautiskellen, energiankulutuskin oli laskenut alkumatkan laskettua suuremmasta järkevämmälle tasolle. Yhdeksän etenemistunnin kohdalla mittarissa oli noin 55 km, tämä oli samalla pisin yksittäinen juoksumatka yli kahteen vuoteen. Vaikka HoneyStinger on hyvä geeli, niin nekin alkoivat hieman maistua makealle siinä kymmenennen jälkeen. Onneksi liivissä oli muutama karjalanpiirakka ja kanelipulla, niitä ei paljoa tarvinnut säästellä tässä vaiheessa. Olisi vaan saanut olla enemmänkin. Puheenaiheet pyörivät pääasiassa – yllätys yllätys – juoksuhommissa ja Jouni totesi useampaan kertaan ”finish strong”.

Aamu alkoi olla jo pitkällä, jossain kohtaa tuli asetettua välitavoitteeksi 60 kilometriä kymmeneen tuntiin. Homma eteni, kunnes maha oli sitä mieltä, että huussi piti löytää ja pian. No, keskellä erämaata ei mitään sellaisia ole, joten jonkun lohkareen taakse piti liivistä kaivaa virtuaaliriuku esille. Bokserit menivät todellakin päin persettä, sillä loppumatkan pakarat mukavasti hitsasivat yhteen. Ei voi käsittää miten ne housut sillein asettuivat. Kyllähän tuo taival meni loppuun, mutta se suihkussa käynti maalihuollossa olikin todella kivaa. Pitäisiköhän kenties opetella se vaseliinin käyttö? Ja ilokseen sai todeta, että kilometrin päässä oli se huussi. Sateenkaari näkyi tuplana, tosin pilviäkin alkoi kertyä taivaalle. Jouni arveli sateen nousevan, itsehän en moiseen uskonut. Jalkapohjia kolotti edelleen, jossain välissä oikean jalan lonkankoukistaja ja keskimmäinen pakaralihas ilmoittivat olemassaolostaan. Juomavedestä ei ollut pulaa, senkus vaan täytteli etupulloja puroista.

Puoli tuntia sateenkaaren ihmettelyn jälkeen hentoinen tihkusade muuttui sellaiseksi ripotteluksi, että parempi oli kaivaa sadetakki liivistä. Edelleen Jounilla riitti menohaluja ja itse yritti roikkua perässä sen minkä kuluneilla jaloilla pystyi. Ero kasvoi pikkuhiljaa vääjäämättä, yritin katsella kun kaveri painuu horisonttiin ja itse jäät omaan yksinäisyyteen taivaltamaan askel kerrallaan. Syöminen oli yllättävän hankalaa, toffeepatukkaa piti jauhaa monta minuuttia, että sen sai nieleskeltyä. Matka kuitenkin jatkui ja avotunturiosuus oli muuttunut takaisin tunturikoivikoksi, tosin joku mato oli syönyt kaikki lehdet. Välillä satoi ja välillä tihkutti. Etureidet alkoivat väsyä, olihan tässä tultu jo puolisen vuorokautta miinuskaloreilla.

Varttia vaille kuusi aamulla mittarissa oli 70 kilometriä. Sadepilviä kerääntyi hölkkääjän päälle. Ei pystynyt syömään makeata, piti sylkeä pois etovan olon takia. Ei uponnut metukkakaan huonoon oloon. Vaihtoehtoina oli kärsiä mahakivuista tai sitten tunnustella hellästi sormilla kitarisoja polun vieressä. Rautamiikkamaisiin kahden käden otteisiin ei sentään tarvinnut turvautua vaan vatsalaukku tyhjeni sen puolisen tusinaa kertaa. Siinä sai tarkastella mikä ainesosa on sulanut ja tunnistaa syötyjä eväitä, joita ei kuitenkaan litratolkulla enää ollut jäljellä. Tunnelma vähän lässähti ja sauvat tuli kaivettua esiin. Uudelleentankkaus alkoi suolalla ja geelillä. Pian iski niin järkyttävän huono olo, että mielessä kävi totaalinen kanttaaminen ja se, että pääseekö edes huoltopisteelle. Eipä ole aiemmin ollut tuollaista hetkeä. DNF vilkkui mielessä ja samalla tuli ristiinnaulittua itsensä Jyväskylän kävelykadun Kompassille kaksikymmentäkahdeksanmetrinen L-kirjain otsassa. Tungetaan vaan ne kaikki rapakuntoisen tamppaajan tavoitteet ja unelmat roskiin ja maitojunalla kotia.

Aivot kuitenkin sentään toimivat vielä jollain tavalla; päättelyn jälkeen arvelin energiavajeen olevan aika reilu, joten 400 kcal kerralla energiaa koneeseen. Tämä sentään auttoi vähän ja vei huonon olon pois, mitä nyt fiilis oli lässähtänyt, etureidet arat ja jalkapohjat törkeän kipeät.  Meno hyytyi sauvakävelyksi ja kello piipitteli ruokinta-aikoja tasaisen tappavasti; välillä tuli syötyä suunnitelman mukaan ja välillä ei. Tarkka sijainti oli arvoitus, sillä toisinaan virransäästötilassa kello edistää jonkin verran matkaa ja huoltopisteelle oli arvion mukaan yli tunti. Kellon ollessa aamuseitsemän ihmettelin, että mikä tyyppi edessä seisoi. Huoltopisteen kaveri oli kävellyt vastaan muutaman sata metriä. Sade oli tauonnut, mutta takkia en jaksanut ottaa pois. Vaihtoehtoina oli joko keskeyttää tähän ja kävellä 5 kilometriä kivistä kärrypolkua pois tai yrittää koota itsensä ja tehdä edes jotain asian eteen.

Drop bag, tuo uupuneen ultrahölkkääjän pelastuskassi kosteassa lauantaiaamussa. Alkuperäinen suunnitelma oli syödä pikariisiä ja tonnikalaa. Tästä annoksesta väkisin survoin neljänneksen, kunnes totesin, että parempi oli vaihtaa kakkosvaihtoehtoon eli puuroon ja mehukeittoon. Sade yltyi siihen malliin, että oli viisainta siirtyä laavun virkaa ajavan telttakankaan alle. Siinä oli sitten neliön tila kuivaa kohtaa vesikanisterin päällä istuen. Puuro upposi sisuksiin kuin laser silmään. Pikakahvia oli tullut odotettua lähdöstä saakka, kaikessa pahuudessaan se oli todella hyvää kolmen kupillisen verran. Samoin seuraavalle etapille tarkoitetut karjalanpiirakat ja marjasose tekivät hyvin kauppaansa. Reidet alkoivat hieman elpyä nautitusta 700 kilokalorista, mutta jalkapohjiin se ei auttanut.

Amatöörivirhe oli olla lataamatta kelloa tässä vaiheessa, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus, sillä kassissa oli iso varavirta johtoineen. Toinen amatöörivirhe oli jättää puhelimen latausjohto drop bagista pois, tarkempi tutkiminen paljasti, että pienen varavirran adapteri ei toiminut kuin tietyssä asennossa. Kassista löytyi kuiva lippis ja t-paita sekä sadehousut ja –hanskat. Liivistä roskat ja syömättömät eväät pois, olin syönyt arviolta noin 90% etukäteen lasketusta. Pakkasin uudet eväät tilalle ja samalla neljä puoliraakaa banaania huoltopyödästä. Sipsiäkin olisi saanut puoli pussia mukaan, mutta se ei enää mahtunut liiviin.

Huoltopisteen kaveri kysyi, että keskeytänkö, jäänkö odottamaan seuraavia saapuvia vai lähdenkö sen naisen, joka juuri lähti huollosta, perään. Kuvittelin olleeni noin 40 minuuttia huollossa, myöhemmin tätä tekstiä kirjoittaessa selvisi, että huolto oli vienyt 46 minuuttia. Oli aika jättää reitin eteläisin piste. Alkuperäisen, tosin huonon tavoiteaikataulun mukaan tästä piti lähteä viimeistään kymmeneltä; olin siis tuota suunnitelmaa pari tuntia edellä. Matka jatkui pääasiassa sauvakävelynä, välillä hölkäten. Neljääntoista tuntiin startista olin edennyt vajaat 79 kilometriä. Laskeskelin missä vaiheessa tulee selkiä vastaan, mutta en osannut hahmottaa, että edellä menevillä oli yli tunnin etumatka eikä niitä saanut tuollaisella 5 kilometrin tuntivauhdilla kiinni. Toisaalta tuli laskettua missä vaiheessa ensimmäiset pyöräilijät tulevat ohi, kun olivat malttamattomina päässeet liikenteeseen.  

Maasto muuttui kivisemmäksi ja märemmäksi eikä puustostakaan paljoa ollut iloa tuulensuojana. Silloin kun ei satanut, niin tuuleskeli mukavasti 10 .. 15 metriä sekunnissa lämpötilan ollessa jotain viisi astetta plussalla. Kello piippaili ”evästä” joka kahdeskymmenesviides minuutti ja matka eteni hitaasti väsyneillä raajoilla. Kuudentoista tunnin kohdalla mittarissa oli 89 kilometriä. Kärrypolku oli edelleen kaksiurainen ja välillä siinä oli lyhyitä ja välillä pidempiä suopätkiä, joista ei ollut toivoakaan päästä kuivilla kengillä yli, tosin eipä ne kengät enää tuntikausiin kuivat olleetkaan. 

Vetsijoen ranta tuli eteen reilun yhdeksänkymmenen kilometrin kohdalla. Etukäteen oli infottu, että paras reitti menee hieman yläjuoksun puolella. Reittimerkkejä sai tihrustaa menemään, paras merkki oli edellä menneiden ruohikkoon tamppaama jälki. Ylävirtaan siirtyminen edellytti pienen sivupuron ylittämistä, siinä olikin mukavan jyrkkä törmä ja pian huomasin olevani polvia myöten virtaavassa vedessä. Oikeaan kenkään meni noin kolmen millin kivi. Muutaman metrin kahlaamisen jälkeen pääsi saareen ja sai tähystää seuraavaa ylityskohtaa, joki oli tuolta kohdalta noin 70 metriä leveä. Alun kaksi kolmannesta meni helposti, vettä oli välillä nilkkaan ja välillä polveen. Joki syveni ja virtaus oli ihan kohtuullinen. Veden alla ei pystynyt siirtämään sauvoja tai jalkoja suoraan virtauksen takia, piti mennä viistoon. Lyhyempiraajaisella olisi saattanut tulla nivushuuhtelu samalla, itsellä märkää riitti reiden puoliväliin. Pian joen ylityksen jälkeen oli pakko pysähtyä istuskelemaan ja ottaa kivi pois kengästä. Kylmä kylpy teki hyvää jaloille, mutta kasteli ikävästi juoksuhousujen lahkeet sadehousujen alla, jotka välillä vähän kylmäsivät polvia.

Suota oli siellä täällä, mutta reitin lähdettyä nousemaan Gallomarakselle polku kuivui. Ensimmäiset hallusinaatiot tulivat, kun odotteli sitä missä vaiheessa pyörää alkaa mennä oikealta ja vasemmalta ohi. Milloin joku tuulen puuska sai kääntymään taaksepäin tai sitten hölkätessä omien housujen kahina aiheutti sen olotilan, että kohta joku hölkkää hyvävoimaisena ohi ja kyselee mielialoja. Tässä vaiheessa oli takana pisin aika ja matka kisassa koskaan, joten pää alkoi pehmetä väsymykseen. Välillä yksiurainen polku melkein kokonaan katosi kunnes tuli uudestaan vahvempana urana takaisin. Olisi voinut ottaa näistä maisemista kuvan, muttei jaksanut kaivaa puhelinta esille. Sade oli tauonnut ja oli mukava 15 m/s vastatuuli. Reitti alkoi laskeutua Riekkojärveä kohti ja eiköhän siihenkin ollut yksi suo tai märempi pätkä eksynyt reitille hölkkäilyfiiliksiä laskien.

Edessä oli Riekkojärviä yhdistävien jokien ylitys. Nämä olivat ihan nössöjä edellisiin, vettä ei ollut kuin puoleen sääreen. Jokien välissä olevan saaren mökin pihalla joku pesi astioita. Kellon lyödessä lauantain puoltapäivää edessä oli toinen joki ja mittarissa reilu 97 kilometriä. Joen jälkeinen maasto oli nousujohteista eikä ketään näkynyt missään muualla kuin omissa harhaluuloissa. Edelleen sitä odotti ohittajia. Toisinaan tihkutti, toisinaan satoi kovemmin ja välillä vaan vähän tuuleskeli. Lyhyillä  hölkkäpyrähdyksillä pysyi jonkin verran lämpöisenä, mutta sadan kilometrin kohdalla oli pakko laittaa liivistä loputkin vaatteet päälle; merinovillapaita ja –pipo lämmittivät hieman. Maasto muuttui pikkuhiljaa märemmäksi ja ihanat suopätkät alkoivat. Kosteikkojen pituus vaihteli muutamasta kymmenestä metristä puoleen kilometriin. Välillä sai sitten tuijotella reittinauhoja oikein tarkasti, kun Y-risteyksessä oli pelkkä sulkunauha eikä suopätkän toisella puolella näkynyt seuraavaa reittimerkkiä; tuli se sieltä loppujen lopuksi vastaan, kun oli päässyt suon ja sitä seuranneen kumpareen ylitse. Kellon GPS sammutti itsensä akun vähäisen varauksen vuoksi 106 km:n ja noin 20 ja puolen tunnin kohdalla, sen jälkeen oma sijainti oli enemmän ja vähemmän arvuuttelua, kunnes tajusin kaivaa kännykän offline-kartat esille, jotta pystyisi edes vähän zoomailemaan omaa sijaintia ja etäisyyttä seuraaviin pisteisiin.

Matka eteni tuskastuttavan hitaasti, sitä tuli arvuuteltua etäisyyttä seuraavaan huoltoon. Vettä ja suolatabletteja meni välillä, toisaalta alle viiden asteen lämpötiloissa kävelyvauhdilla ei enää paljoa hikoiluttanut, joten vähintään kerran tunnissa sai laskea nesteitä polun viereen. Kellon ollessa iltapäivällä 14.08 ensimmäiset pyöräilijät suhahtivat ohitse. Kohteliaasti kyselin, että olisiko herroilla ollut varajalkoja repussa, ei valitettavasti ollut, joten ei auttanut kuin raahustaa eteenpäin. Välillä varmasti kuulin takaa levyjarrujen kirskuntaa ja välillä puhetta, mutta taakse päin katsomalla ei edelleenkään näkynyt ja kuulunut mitään. Seuraava pyöräilijä meni ohitse noin 40 minuuttia kärkikaksikon jälkeen. Kello piippaili edelleen tasaisin väliajoin eväsmerkkejä, välillä maistui ja välillä ei. Edellisestä huollosta mukaan otettujen puoliraakojen banaanien kuoriminen oli hieman vaikeampaa. Gardejohkan jälkeen viimeinen iso suolämpäre oli takana ja loiva ylämäki vei vääjäämättä kohti seuraavaa ja viimeistä Skalluvaaran poroerotusalueen huoltoa. Sade oli tauonnut, eihän sitä tullutkaan onneksi kovin montaa tuntia putkeen.

Puoli kilometriä suota Gardejohkan ylitse. Reitti vapaaehtoinen.

Valokuuvaaja Poppis Suomela tuli vastaan ja kaivoi videokameran laukustaan. Pakko oli yrittää hölkkäillä ja samaan aikaan selittää jotain eetteriin; ei todellakaan mitään käsitystä mitä tuli höpötettyä. Eikä sitä hölkkäilyä voinut jättää kesken, kun heti seuraavana oli toinen kuvaaja järkkärin kanssa. 110 kilometrin huoltoon pääsi iltapäivällä puoli neljä, tässä vaiheessa taivalta oli takana 21,5  tuntia. Huoltopiste sijaitsi tallirakennuksen edessä, onneksi pääsi sisälle istuskelemaan ja puhaltelemaan.  Banaania, sipsiä, suklaata naamariin, pullot täyteen ja roskat pois. Pari puoliraakaa banaania liiviin. Huoltopisteen mies kysyi keskeytänkö vai jatkanko; typeräähän se olisi tässä vaiheessa jättää leikki kesken, sillä aikaa oli kahdeksan tuntia ja 20 kilometriä. Tämä huolto vei noin 20 minuuttia, sitten oli aika lähteä hölkkäilemään tietä pitkin loivaan alamäkeen. Muutama pyöräilijä meni ohitse.

Kevyessä usvassa viimeiseen huoltoon.

Reilun kilometrin päässä reitti siirtyi maaston puolelle ja lähti lyhyen metsäpätkän jälkeen nousemaan tunturiin. Juuri ennen poroaitaa sai arpoa suuntaa, oma suuntavaisto ei siinä vaiheessa enää ihan herkimmillään ollut. Sumukin nousi mukavasti ja pudotti näkyvyyden alle 50 metriin avotunturissa. Poroaidan jälkeen merkit olivat hukassa; joko kova tuuli oli repinyt ne pois tai joku oli kerännyt ne pois. Kännykkä kädessä sai seurata reittiä, tosin eipä siellä muutakaan uraa tainnut olla. Yhdellä pyöräilijällä oli aivan yhtä suuri epävarmuus reitistä, sanoin vaan, että tämä on oikea baana. Edessä näkyi valkoisia poroja, lähemmäksi päästyäni ne osoittautuivat isoiksi kiviksi. Tämä toistui vielä pari kertaa. Rillit olivat huurussa, pakko oli pysähtyä puhdistamaan niitä. Samalla sai nojailla sauvoihin ja märistä menemään; matka ei sitten millään edistynyt, seuraavaan isompaan mutkaan polulla oli vielä kilometri kartan mukaan. Kovin usein ei viitsinyt puhelinta ottaa lentotilasta pois, akkua oli jäljellä noin 20 prosenttia. Jalkoihin koski eikä mikään huvittanut. Tosin lyhyt hölkkäily koski vähemmän kuin sauvaraahustaminen, mutta manasin paskaa kuntoani, kun ei enää jaksanut edetä nopeammin kuin muutama sata metriä, sitten sai taas nojailla sauvoihin. Tammukkajärven kohdalla takuuvarmasti jossain sumussa koira haukkui useamman kerran, tosin eipä mitään näkynyt usvan seasta.  Sadan kahdenkymmenen kilometrin ja reilun 19 tunnin jälkeen oli hieman vaikeata, mutta ei auttanut kuin tampata eteenpäin. Liivistä tuli otettua evästä, mutta ehkä alkuperäinen 400 kcal tunnissa ei enää toteutunut, taisi olla lähempänä 250 kcal.

Isoa mutkaa seurasi loiva pitkä mutka kohti pohjoista Palopään huippu ohittaen. Sää selkeni hieman ja pahin usva katosi. Pään sisällä laskin jäljellä olevia kilometrejä ja kuinka se numero ehkä pieneni hitaasti. Metri metriltä matka eteni; kävellen tuntui eniten, kevyellä pk1-hölkällä vähemmän ja suureksi hämmästykseksi pk2-hölkällä vielä vähemmän. Ainut vaan, että pehmeä, suhteellisen kokematon ultrapää ei jaksanut kovin pitkään pitää sykkeitä ylhäällä ja homma toisti samaa kaavaa; kävele, hölkkää, hölkkää kovempaa, nojaile sauvoihin 10 minuutin etenemisen jälkeen. Melkoista pallerolyllertämistä tosiaan. 122 kilometrin ja vuorokauden kohdalla reitin varrella oli lähde, mutta en enää täyttänyt siitä pulloja, sen sijaan kaivoin liivin selkäosasta kolmannen lötkön, jota olin kantanut lähdöstä saakka. Välillä ohimeneviltä pyöräilijäitä kysyin joko varajalkoja tai jäljellä olevaa matkaa. Valtaosa tsemppasi, jotkut mököttivät. Tielle oli nelisen kilometriä, tosin loivaa yhtäjaksoista nousua olisi jäljellä pari kilsaa, sen jälkeen pääsisi alamäkeen rallattelemaan sen minkä jaloista lähtisi. Vielä parisataa metriä ennen nousun taittumista laskuksi tuli kaiveltua karttaa ja manattua etteikö se ylämäki jo vihdoin loppuisi. Samoin tuli laskeskeltua mahdollista loppuaikaa ja todettua, että ehkä pääsee omaan tavoiteaikahaarukkaan.

Alamäki alkoi kello 18.30 matkamittarin ollessa 124 kilometriä. Nyt saisi juosta. Etureidet olivat sitä mieltä, ettei enää juosta alamäkeen. Pitkä syvä hiljaisuus ja iso manaus. Ei auttanut kuin kävellä sitä perhanan alamäkeä, reitti kun oli helppoa baanaa. Puolivälissä alamäkeä ajattelin helpottaa maaliin jälkeistä olotilaa ja nappasin särkylääkkeitä ennakoivasti. Ilma oli hieman lämmennyt, merinopipo lippiksen alla oli turha ja jouti liiviin. Nousiaisen Antti ajoi ohi. Poroaidan jälkeen reitti muuttui todella pyöreäkiviseksi tieksi, jossa tuntureilta valuva vesi virtasi puromaisesti. Sama oli seistä keskellä väylää ja huuhdella mutaisia kenkiä, toki samalla sai viilennettyä jalkapohjia. Kivinen baana muuttui tasaiseksi alamäkeen meneväksi hiekkatieksi ja kotikisastudion tekstari piippasi jäljellä olevaksi matkaksi enää viitisen kilometriä kellon ollessa 18.50 lauantai-iltana. Nopea laskutoimitus paljasti, että tavoiteaikahaarukan puoliväliin pääseminen edellytti jonkinmoista hölkkäilyä.

Yllättäen hiekkatiellä jalat alkoivat toimia ja vauhti kiihtyi, toisinaan jopa saattaen muistuttaa hölkkäämistä. Hiekkatie ja alamäki loppuivat, edessä olisi vihoviimeinen asfalttipätkä. ”Finish strong” pyöri välillä mielessä. Aikaa puolisen tuntia ja nelisen kilsaa. Lämmöt alkoivat nousta ja piti ottaa lippis pois. Rillit menivät huuruun, ei juoksuviima pysynyt pitämään niitä kirkkaina, oli sen verran kosteata. No, juostiin sitten likinäköisenä ilman laseja. Takki auki, mutta se ei nyt enää paljoa viilentänyt, kun alla oli pari pitkähihaista. ”Maaliin 4 km” –kyltti meni, seuraavaa sai odottaa ja miettiä miksei matka etene. No, ei ollut kilometrikylttejä tämän jälkeen. Vauhdeista ei ollut mitään käsitystä, kello arpoi jotain kilometrivauhtia ranneliikkeen perusteella. Kävellä ei saanut, sillä se olisi tarkoittanut tavoitteen karkaamista. Oli siis piiskattava kehoa ja mieltä juoksemaan sen mitä enää pystyi juoksemaan tässä vaiheessa 25 tunnin taivaltamisen jälkeen.

Iso silta. Tästä ei ollut enää pitkä matka risteykseen, josta reitti kääntyi etelään. Epätoivo nousi, vielä pitäisi mennä vajaa kaksi kilometriä alle seitsemääntoista minuuttiin, piti siis juosta – tai ainakin yrittää juosta – kovempaa. Kauppa. Alkoi sataa. Mutka tiessä. ”Miksei se hemmetin urheilukenttä näy jo, kauhean pitkä matka!! Hengästyttääkin jo, syke huitelee veekoolla. Leirintäalue, ei sinne. Terveyskeskus, ei sinne. Mutka.” Alkoi sataa kaatamalla. Kenttä alkoi näkyä pikkuhiljaa vaikkei ollut laseja päässä. Kentän kohdalla tuli mietittyä, että missä hemmetissä se maali on, senhän piti olla kentän jälkeen koulun pihassa, no eipä ollut vaan reittimerkit veivät eteenpäin. Askeleita sai laittaa toisten eteen, lopulta koulurakennusten kohdalla nauhat ohjasivat piha-alueelle. Aikaa oli neljä minuuttia tavoitteeseen. Punainen matto ja maalikaari piirtyi vihdoin ja viimein sateisessa lauantai-illassa verkkokalvoille. Oli aika nostaa kädet ilmaan ja tuulettaa, Kaldoaivin 130 kilometriä oli takana. Paitsi missään ei ollut valokuvaajaa ikuistamaan tätä hetkeä.

Varusteet:

• Kengät:                   La Sportiva Akasha
• Sukat:                     Asics Compression Support
• Housut:                   Nike Pro Combat 6” + Trimtex Trail ¾ Tights
• Paita:                      Trimtex Fast
• Irtohihat:                Trimtex Elite Arm Warmers
• Villapaita:               Haglöfs Actives Merino
• Takki:                     Salomon Advanced Skin Dry 10k/10k
• Hanskat:                 Stadium SOC
• Sadehanskat:          Wonder Grip Aqua
• Sadehousut:           Outdoor Research Helium Pants
• Huivi:                     Buff Vaarojen Maraton 2016
• Pipo:                       Aclima
• Lippis:                    Salomon XA Cap
• Rannenauha:          Compressport
• Liivi:                      Salomon Adv Skin 12
• Sauvat:                   Black Diamond Distance Carbon Z
• Kello:                     Polar V800
• Lasit                       Sziols X-Kross
• Lamppu                  Petzl Tikka

Eväät:

• Geelit:                    HoneyStinger, Chimpanzee
• Karkit:                    Chimpanzee, Clif Bloks, Malaco
• Patukat:                  Trek, Chimpanzee, Barebells, Maxim
• Smoothie:               Powerbar, Good’n’ Go
• Meetvursti:             Kotivara Poro Snack
• Kuula:                     Vihreä, Fazer
• Toffee:                    Sahlman
• Pulla:                      Pågens
• Piirakka                   Rainbow
• Elektrolyytit            High5 Zero kofeiinilla ja ilman