(Alkuperäinen teksti kirjoitettu syksyllä 2017, siirretty kuvineen ja videoineen blogiin 2018.)
Lyhyesti:
Sveitsin Zermatissa 49 kilometrin
vuorijuoksu elokuun viimeinen viikonloppu läpi aikaan 10 tuntia 32 minuuttia.
Hieman pidemmin (pituusvaroitus):
Tapahtuman kisavideoita tuli
katsottua joskus 2014 tai 2015 ja melko pian kisa päätyi bucket listille.
Ensimmäisen kerran osallistumishaaveet tuli sanottua ääneen elokuun 10. päivä
vuonna 2016. Siitä sitten kuukausi pari kesän tapahtumien suunnittelua ja
päätös osallistumisesta oli tehty. Edessä olisi noin 48 kilometriä alppibaanaa
ja reilusti yli 3000 metriä nousuja ja laskuja, riippuen mittarista,
juoksureitin korkeimman kohdan ollessa 3100 metrissä. Varsinaista spesifistä
treenisuunnitelmaa ei tullut laadittua, kunhan vaan treenaisi paljon ja
monipuolisesti, tavoitteena toki oli ylittää edellisen vuoden nousumetrit.
Alkuvuosi meni monipuolisesti
liikkuessa, osa talvisista juoksulenkeistä vaihtui sauvakävelyyn ja pk1-alueen
työstöön. Talven ja kevään aikana ei onneksi ollut todella pitkiä parin viikon
mittaisia flunssia, mutta välillä piti keventää treeniä ja kääntyä ulko-ovelta
takaisin sohvalle lepäämään. Helmikuussa reitin excelöinti näytti loppuajaksi
noin yhdeksän tuntia, ajatuksena oli sauvakävellä ylämäet sekä juosta tasaiset
pätkät ja alamäet.
Ensimmäinen varsinainen
vertikaalitonni tuli huhtikuussa, tosin siinä taisi olla puolikuntoinen ja
seurauksena muutaman päivän lepojakso. Voimatreenin runkona oli maksimivoiman
kasvattaminen muutaman kuukauden ajan. Satunnaisesti tuli tehtyä yli neljän
tunnin treenejä. Välillä treeni kulki ja välillä oli yhtä rämpimistä. Kesän
lähestyessä voimaharjoittelu jäi vähemmälle ja juoksu- sekä tunkkausmäärät
kasvoivat, ja niin elokuun alussa nousua oli kerätty saman verran kuin viime
vuonna. Kisasuunnitelman muokkaaminen ja lähempi tarkastelu tunkkausfiiliksen
mukaan vei loppuajan lähemmäs kymmentä tuntia sallitun hyväksytyn maksimiajan
ollessa 11 tuntia. Huoltoihin olin laskenut 4 * 10 min sekä 2 * 20 min.
Järjestäjän reittimuutos alkuvaiheessa toi kilometrin lisää mittaa, mutta poisti
sumppukohdan.
Pelipaikoille päästiin kolme
vuorokautta ennen kisaa. Samalle illalle junalla Gornergratin päälle 3100
metrin korkeuteen tutustumaan reittiin sekä totuttautumaan ohuempaan ilmaan.
Tietenkään mitään paluulippua ei tullut ostettua, sillä edessä oli 1500 metriä
vertikaalia alaspäin. Jossain 800 metrin jälkeen alkoi jo mukavasti tuntua
etureisissä, mutta olihan siinä aikaa retkeillä koko ilta. Seuraava päivä meni
sitten totuttautuessa vielä ohuempaan ilmaan 3800 metrissä, jossa jo selkeästi
huomasi hapen vähenemisen vaikutuksia.
 |
| Keskiviikkona Gornergratin huipulla. Joskus ollut timmissä kunnossa. |
 |
| Gornergratin huipulta maisemia. |
 |
| Torstaina Klein Matterhornin huipulla. |
 |
| Glacier Paradise -jääluolassa. |
 |
| Numerolappu haettu ja panikointi voi alkaa. |
Reppuun oli valikoitunut evästä
vajaan kilon ja noin 3400 kilokalorin edestä; geelit n. 800 kCal, Snickersit n.
500 kCal, energiakarkit n. 800 kCal, patukat 300 kCal, urkkajuoma 350 kCal,
lakritsitoffeet n. 230 kCal sekä metukat n. 500 kCal. Nestettä lähti kantoon
litra sekä yksi tyhjä pullo urkkajauheella. Sääennusteet lupasivat Zermattiin
aurinkoista, noin 20 asteen kesäkeliä ja vuorille 10 astetta, pilvistä sekä
sadekuuroja. Kisa-aamu hotellilla oli melkoista hermoilua. Lisäksi satoi, joten
parempi oli sadetakki päällä marssia lähtöalueelle hieman seitsemän jälkeen. Sade
vaimeni tihkuksi ja takki jouti reppuun, lämpötila oli 14 astetta.
Ensimmäisellä pätkällä oli
pituutta noin 8 km ja vertikaalia nousua 650 metriä. Paukusta liikkeelle,
osallistujia oli vajaa 700. Ensimmäiset 800 metriä juostiin kylän keskustassa
suht tasaista asfalttia, tosin jo 500 metrin jälkeen tuntui siltä, että tästä
ei nyt tule yhtään mitään. Kylän reunalla alkoi sitten ylämäki asfalttireittiä
pitkin ja juoksu vaihtui pikkuhiljaa reippaaksi kävelyksi. Jonkin aikaa
juttelin jonkun amerikkalaisnaisen kanssa ja selitin menemään, että Suomessa
vertikaalitonniin saa jyystää samaa laskettelurinnettä 11 kertaa ylös alas ja
tämä on minun eka vuorikisa – vastauksena tuli, että ettet sitten helpommasta
aloittanut.. Vajaan kolmen kilometrin kohdalla asfaltti muuttui soraksi ja
sauvat tuli kaivettua repusta esille. Ensimmäinen Snickers upposi hyvin
koneeseen.
 |
| Alun ruuhkaa loivassa mäessä. |
 |
| Tasatyönnöllä ekaa huoltoa kohti. |
Porukka harveni pikkuhiljaa
ympäriltä ja 4,7 km:n kohdalla kurvattiin ulkoilureitiltä polulle, nousu oli
ohi ja edessä pari kilometriä tasaista harjannetta, josta oli välillä hyvät
näköalat kylään, sikäli kun niitä ehti katselemaan. Tihkusade oli jo lakannut.
Pian polku kapeni ja alkoi uusi tunkkausjakso. Välillä vauhti oli
tuskastuttavan hidasta etenemistä jonon pysähtyessä paikka paikoin. Clif Blocks
upposi hyvin. Joku mies makoili tuskaisena ja laattaili menemään, sitä se liian
kova alkuvauhti teettää. Lopulta puuraja tuli vastaan ja sen myötä ensimmäinen
huolto tunnin ja vartin taivaltamisen jälkeen. Siinä pullot täyteen vettä,
geeliä sekä pöydältä appelsiinia, banaania ja pari peukalon pään kokoista
energiakeksin palasta, jota olin jo edellisenä päivänä maistanut kisaexpossa.
Huollossa meni reilu 4 minuuttia.
 |
| Eka huollon jälkeen pääsi alamäkeen rallattelemaan. |
Toinen etappi muodostui ensiksi
noin 200 metrin yhtäjaksoisesta loivasta alamäestä, jonka jälkeen edessä oli
kisan suurin nousu, 1100 metriä yhteen putkeen etapin kokonaispituuden ollessa
8,3 km. Homma ei ainakaan muuttunut helpommaksi, kun maha alkoi pöhöttää sekä
kipu ilmestyi vatsan vasempaan alaosaan. Pisteenä iin päälle lisäksi alaselässä
tuntui olevan kramppi. Lämpötila nousi pilvien väistyessä ja auringon
aloittaessa grillauksen. Syöminen muuttui vaikeammaksi ja metukkaa sai jauhaa
olan takaa. Ensiapuna vatsaoireisiin meni kerralla gramma suolaa. Välillä tosin
sai väljässä jonossa laittaa vilkun päälle ja siirtyä ohituskaistalle. Mäen
muuttuessa jyrkemmäksi jono tiivistyi ja taas jäi puiden luoma varjo taakse.
Taas kello piippasi 25 minuutin eväsväliä ja tällä kertaa käteen eksyi
lakritsitoffee, jonovauhdissa ehti hyvin syödä, sillä kilometrivauhdit
huitelivat jossain 15 ja 20 minuutin välillä. Toisinaan hidas etanavauhtinen
tunkkaus tuskastutti, mutta enää ei tarvinnut keulia ohituksilla, sillä sykkeet
huitelivat jossain vk2-alueella.
Mielessään sitä mietti, että
missä ne ennustetut sadekuurot oikein olivatkaan, kun on vaan pilvetöntä
taivasta ja soija virtasi kuin vuoristopuroissa konsanaan. Kolmas suolagramma
ei merkittävästi auttanut vatsaongelmiin, BareBarin jauhaminen kesti vajaat 7
minuuttia. Eväs ei uponnut sitten millään. Välillä nousussa oli tasaisia
pätkiä, osa juoksi, mutta kuitenkin ne sai kiinni seuraavassa jyrkemmässä
nousussa. Alustana oli kaikkea hiekkatien ja –rinteen väliltä. Vihdoin ja
viimein tunkkaus loppui ja edessä oli toinen huoltopiste. Ajanotto ennen
huoltoa piippasi väliajaksi kolme tuntia ja 21 minuuttia. Huollossa Snickers
koneeseen, toiseen pulloon hellekelin elektrolyytit sekä aiemmin käyttämätön
urkkajuoma käyttöön. Sauvat pikaisesti reppuun, huollossa meni noin kuusi
minuuttia. Pelikirjan mukainen lähtöaika huollosta olisi ollut 3 tuntia ja
vartti, joten olin melkein suunnitelman mukaisessa vauhdissa.
Kolmas etappi olikin sitten reilua
alamäkeä; 900 metriä laskua 5,8 kilometriin. Juoksijat olivat jo harvemmassa,
lisäksi reitin merkkaus antoi vapauden valita useammasta urassta. Vauhti oli
hölkkäkävelyä, metukka ei meinannut upota ja suolaa meni neljäs gramma. Välillä
alamäki oli nopeata baanaa ja välillä hidasta serpentiiniä höystettynä
muutamalla hieman teknisemmällä lyhyellä kivisellä osuudella. Kolmas
ajanottoportti piippasi ajassa 4:14 ja yleisöäkin oli kannustamassa enemmän
kuin edellisillä huoltopisteillä. Huollosta taas banaania, appelsiinia, vettä
ja mukillinen kokista happoineen... Kasvisliemen olivat piilottaneet jonnekin
ja tarjottimella olleet suklaat olivat sulaneet lusikoitavaan muotoon. Vajaan
kymmenen minuutin huollon jälkeen matka jatkui ajassa 4:24, joka sattumalta oli
sama kuin kisasuunnitelman aika, tosin tuossa olin varannut enemmän aikaa
huoltoon. Kokonaismatkaa oli takana noin 22 km, puolet noususta, mutta vasta
kolmannes laskusta oli kasassa. Huoltopisteen cut off oli kuusi tuntia.
Neljäs etappi koostui tasaisesti
nousevasta loivasta alkuosuudesta, jyrkästä, mutta lyhyestä alamäkipätkästä ja
taas loivasta laskusta. Pituutta oli 5,1 km, nousua 100 m ja laskua 430 metriä.
Jo ensimmäiset juoksuaskeleet paljastivat, että kaikki ei ollut kunnossa
mahassa, sen verran pahasti hölskyi menemään. Neljänsadan metrin etenemisen
jälkeen oli pakko laittaa hätävilkut päälle ja kurvata pientareelle, pelkkä
suun aukaisu riitti poistamaan vatsalaukun sisällön. Samalla pystyi toteamaan,
että metukat ynnä muut eivät olleet ehtineet sulaa. Jälkikäteen ajateltuna
olisi pitänyt tunkea sormet kurkkuun ja tyhjentää kaikki, mutta näin ei tullut
tehtyä. Suolaa seuraava gramma ja homma muuttui tasaisella sauvakävelyksi.
Fiilikset olivat aika lässähtäneet, mutta eipähän enää koskenut vatsaan…
Tappiomieliala valtasi tilaa pään
sisällä. Aikaa seuraavaan cut offiin oli enää kaksi tuntia ja vartti ja matkaa
ja mäkeä vaikka muille jaettavaksi. Jossain vaiheessa pystyi syömään puolikkaan
pussin Powerbarin karkkeja. Välillä porukkaa meni ohi reilusti, toisinaan sitä
pystyi ohittamaan satunnaisia kisailijoita. Tälle osuudelle osui reitin
teknisin pätkä, kivikkoinen ja hieman juurakkoinen serpentiinilasku, joka
tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa se oli vain noin 800 metriä.
Paikoitellen sai kulkea varjossa, toisinaan taas sitten suorassa auringonpaisteessa.
Reitti muuttui soratieksi ja päässä jyskytti menemään hyytyminen cut offiin.
Reilun kilometrin hiekkatieosuuden jälkeen kurvattiin metsäpolulle ja edessä
oli 100 metriä pitkä riippusilta. Kovin paljoa ei viitsinyt katsoa alaspäin,
sillä pudotusta oli 90 metriä ja silta hieman heilui.
 |
| Ei huvittanut katsoa alas.. |
 |
| Jotain hölkäntynkää yritti sillalla. |
Riippusillan jälkeen seuraavaan
huoltoon oli matkaa vajaa kilometri, osa metsän siimeksessä ja osa sitten
auringon alla. Huollossa oli tarjolla pelkkää vettä, samalla geeli upposi kohtuullisen
vähän oksettaen. Aikaa oli kulunut kelloportille 5:17 ja viiden minuutin
huollon jälkeen matka jatkui ylämäkeen. Jälkikäteen tarkasteltuna olin tässä
vaiheessa kuusi minuuttia suunnitelmaa jäljessä…
Se seuraava ylämäki olikin sitten
hieman jyrkempi, sillä viidennen etapin pituus oli 3,5 kilometriä nousun
ollessa 690 metriä. Cut off –aika oli seuraavassa pisteessä 7 tuntia lähdöstä.
Päässä pyöri laskukone, vajaan sata metriä teknisesti helppoa ylämäkeä kävelee
vajaassa kymmenessä minuutissa, aikaa siis menisi yli tunti viikatemiehen
jahdatessa. Oikean etureiden sisäsyrjän alakolmannes oli jo kipeytynyt aiemmin,
mutta ei auttanut kuin lähteä loivaan ylämäkeen. Pian kuitenkin loivuus muuttui
jyrkkyydeksi, kun edessä oli multamäkimaista jyrkkää nyppylää, jota sai
tasatyönnöllä metsän siimeksessä edetä. Välillä tuli ohiteltua muita, kun taas
toisinaan tuli ohitetuksi. Meno oli melkoista raahustamista ja mielessä pyöri
vaan cut offiin hyytyminen. No, siinä tulisi rapakuntoiselle wannabeen
keskeyttämiselle hintaa, kun on raahannut itsensä Sveitsiin mukamas jotain
tekemään eikä edes yhtä nyppylää jaksa nousta aikataulussa.
Muutaman sadan metrin jälkeen
tulikin sopivasti penkki. Siinä tuli napattua viides gramma suolaa ja
laahustaminen tasatyönnöllä jatkui. Metsä loppui ja aurinko paistoi. Mahaa oli
taas koskenut jo jonkin aikaa ja tuntui, että eväät ovat taas tulossa väärään
suuntaan. Kovin montaa sekuntia ei tarvinnut arpoa sitä, tunnusteleeko
kurkunpään kuntoa sormilla riittävän monesti, jotta kaikki lähtevät pihalle.
Tuhkaa sai kipata tynnyreittäin päälle ja samalla tuli tyhjennettyä loppuvuoden
kisakalenteri sekä laitettua juoksu-ura pakettiin. Postimerkkeily tuntui aika
houkuttelevalta harrastukselta. Mutta ei auttanut kuin kontata eteenpäin, sillä
edessä näkyi hissiasema. Ilo oli lyhytaikainen, sillä se oli rinteen
puolivälissä ollut välihissiasema. Se siitä huoltopisteestä.
 |
| Raahustamista huoltoa kohti. |
Koska kukaan ei tullut hakemaan
sieltä pois, niin piti päästä huoltoon, vaikkakin sitten aikaraja ylittyisi.
Olisipahan päässyt hissillä alas. Jossain kohdassa nousua 30 km:n kisassa ollut
nainen makasi maassa ja haukkoi henkeään, oltiinhan jo jossain 2400 metrin
korkeudessa. Pari ulkopuolista oli hoitamassa, en jäänyt sen enempää
patsastelemaan tilanteeseen. Mutta tämäkin mäki loppui aikanaan ja edessä oli
ajanottoportti. Se tuli ohitettua ajassa 6:40 ja edessä oli huoltopiste, josta
löytyi pelastus; kasvislientä, vaaleata leipää ja teetä. Ne upposivat
yllättävän hyvin ja selkeästi ylitankkasin puoli litraa kumpaakin nestetä, sillä
edelliset tunnit oli tultu hyvin vähillä lisäenergioilla. Puhelin piippasi
tsemppiviestejä Suomesta ja niistä sai merkittävästi lisää virtaa. Huoltopisteellä
elpymiseen kului noin vartti, aikaa maalin sulkeutumiseen oli hieman yli neljä
tuntia ja matkaa oli jäljellä 19 km. Alkuperäisestä aikataulusta olin jäljessä
noin 25 minuuttia.
Kuudes etappi oli lyhyt; 2,8 km
alamäkeä ja 400 metriä laskua. Pätkä oli teknisesti helppoa soratietä, kunnes
jossain vaiheessa se muuttui kapeammaksi ulkoilureitiksi. Eteneminen muistutti
etäisesti sauvakävelyhölkkää. Huoltopiste ilmestyi näkyviin, mutta sehän olikin
pelkkä väliaikaportti, jossa reitti jakaantui 49 km:n ja 30 km:n reitiksi.
Sadattelin, että olin ottanut reitin pisimmälle pätkälle vain litran vettä,
aikaa menisi kuitenkin vielä pari tuntia edetä 10 kilometriä seuraavaan
huoltoon. Ensimmäinen vuoripuro meni ohi, toisen kohdalla reitti näytti
uhkaavasti kääntyvän kuivempaan suuntaan, joten repusta kolmas pullo esiin.
Itse asiassa se kylmä vuoripurovesi oli huomattavasti parempaa kuin
huoltopisteiden haalea pullovesi. Tankkaustauon aikana kolmen porukka meni ohi
ja päätin lyöttäytyä peesiin. Hiekkatie muuttui kapeaksi poluksi. Peränpitäjänä
oli aikaa varmistaa maalin sulkeutumisaika ja laskeskella mahdollisuuksia
päästä aikarajoissa pois.
Koska Sveitsi on mäkinen maa,
niin edessä oli kisan neljäs – ja onneksi viimeinen – merkittävä nousu; 3,7
kilometrin aikana sai tunkata 600 vertikaalimetriä. Possujunassa ensimmäisenä
ollut pariskunta jäi kuvaamaan Arbenbachin näyttävää vesiputousta, itse en
jaksanut vaivautua kaivamaan kameraa esille. Ilmeisesti sama jenkkinainen,
jonka kanssa olin kisan alussa jutellut, meni edellä ja mä perässä. Ensimmäinen
selkä, toinen, kolmas. Hänen mielestään kisaa oli enää kymppi jäljellä, itse
sanoin viisitoista. Suoraan ei pystynyt kellosta katsomaan, koska se näytti
pari kilsaa liikaa. Taivas oli pilvinen ehkä puolen tunnin ajan ja tuli
iltapäivän ensimmäinen – ja viimeinen – sadekuuro, joka tosin ei edes kastellut
kunnolla. Veturi alkoi hyytyä ja päästi minut vetovastuuseen. Tein työtä
käskettyä ja painoin kaasun pohjaan, sillä muutama hetki oli tultu hieman
kevyemmin. Eroa alkoi syntyä, en jäänyt odottelemaan tai katselemaan taakse.
Mäki alkoi pikkuhiljaa loppua,
tosin edessä oli kuuden henkilön hidas possujuna. Kovin montaa hetkeä en sitä
menoa katsonut, vaan vilkku päälle ja oikealta tunkaten ohi. Saattoi siinä
kyllä joku ohitus olla vasemmaltakin. Nousu tasaantui ja edessä oli noin 5
kilometriä tasaista helppoa baanaa 2700 metrin korkeudessa. Selkä selältä
sijoitus kohoni, aina sai pientä ylimääräistä latausta saavuttaa edellä menijä.
Repusta maistui paketillinen Clif Blockseja. Joku ohitettava jäi peesiin, ei
tullut kurkattua. Tiukan vasemmalle kääntyneen mutkan jälkeen seuraava huolto
näkyi etäisesti, mutta sinne oli tuskastuttavat pari kilometriä. Reitti muuttui
reilun kilometrin mittaiseksi serpentiinialamäeksi, jossa oli irtosoraa. Laskua
tuolle matkalle tuli 250 metriä. Kenkien pito oli koetuksella ja kerran
oltiinkin sitten yllättäen käsien varassa hanuri menosuuntaan. Onneksi ei
vakavampaa seurannut.
Peesaajaa päästeli menemään,
lopussa olleilla etureisillä ei ollut mitään mahdollisuutta pysyä perässä
jyrkässä alamäessä. Edessä oli muutama hitaampi taivaltaja, jonkin aikaa piti
odotella ja pyydellä ohitusmahdollisuutta. Lyhyellä tasaisella pätkällä meni
toiseksi viimeinen suolatabletti ja ajanottoportti piippasi reilun 43 km:n
merkiksi ajassa 9:15. Pian piippasi myös puhelin lisää tsemppiviestejä.
Onnekseni tässäkin huollossa oli tarjolla kasvislientä, leipää ja teetä, aikaa
näiden eväiden nauttimiseen mukitolkulla meni viitisen minuuttia. Osa
kisailijoista huolsi pitkään ja hartaasti, osa ryntäsi huoltopisteen läpi.
Alkuperäinen tavoite oli lähteä huollosta ajassa 8:45.
Jäljellä oli viimeinen pätkä,
reilu 6 km, jonka alussa nousua 150 metriä 1,5 kilometrin aikana, sen jälkeen pelkkää
alamäkeä loppupätkä, tosin alaspäin tultaisiin mukavat 900 metriä aivan loppu
olevilla jaloilla. Nousun loivia kohtia yritin juosta, mutta heti kun nosti
vauhtia, molemmat pohkeet ilmoittivat kramppaavansa heti. Ei auttanut kuin
heittää viimeinen suolatabletti kitaan ja samalla tunkata yhden iäkkäämmän
rouvan ohi. Muutaman muun ohituksen taisin vielä tehdä, näillä kahdella
viimeisellä pätkällä nostin sijoitusta lähemmäs 20 pykälää, tosin muutama pääsi
ohi. Toisaalta oli huojentavaa jo pikkuhiljaa uskoa, että ehtii aikarajoissa
maaliin, aikaa oli vielä puolisentoista tuntia ja matkaa muutama kilometri.
Ylämäen helppo rollaattoribaana
muuttui alamäeksi, jossa oli kapea U-kirjaimen muotoinen, noin 20 cm leveä ura
heinikossa. Sauvojen käyttö oli hankalaa ja kaksi kengän leveyttä oli välillä
liikaa uralle. Muutamassa lyhyessä teknisessä kivikkopätkissä tuli otettua
varman päälle ja otettua tukea lohkareista. Jossain kohdassa oli järjestäjän
edustaja kiikaroimassa rinnettä laskeutuvia, tästä oli kuulemma enää noin 2,5
km maaliin ja käytettävissä olevaa aikaa noin 50 minuuttia. Matka kahden
kilometrin kyltille tuntui ikuisuudelta, samalla oli laskeuduttu puurajalle ja
kapea polku muuttui pikkuhiljaa leveämmäksi, juostavammaksi poluksi.
Täkäläisillä kun on tapana laittaa polulle laattakiviä pystyyn epäsäännöllisen
säännöllisesti, niin sai olla tarkkana, ettei kompastellut niihin noin 10 cm
korkeisiin esteisiin. Muutama meni ohi, annoin suosiolla tilaa, ei pystynyt
vastaamaan haasteeseen.
Kilometrin mittainen suora
alamäkipätkä kesti ja kesti, mutta pikkuhiljaa puiden lomasta alkoi näkyä
rakennelmia, enää ei voinut olla pitkä matka. Uhkaava ukkoskuuro jylisi
taustalla. Vilkaisin taakse, joku mies saavutti uhkaavasti. Ei auttanut kuin
yrittää juosta. Reitin vasemmalta puolelta pystyi tunnistamaan aseman ja kohta
polku olikin jo talojen välissä. Yritin soittaa saman matkan nopeammin
juosseelle Alille, että kohta olen maalissa. Takana askeleet olivat jo lähellä,
mutta edessä oli tiukka mutka vasemmalle ja asfaltille. Oli aika painaa kaasu
pohjaan – tai ainakin se mitä siitä oli jäljellä. Katsojia reitin varrella oli
jonkin verran ja kannustus tuntui suorastaan mukavalta. Vauhtia oli pidettävä,
sillä peesaaja ei sitten millään suostunut antamaan periksi. Viimeisten
portaiden jälkeen olikin enää jäljellä loiva ramppi aukiolle, ensimmäinen kaari
ja toinen maalikaari ajanottomatolla. Oli aika tuulettaa. Vuoden projekti oli
viety maaliin. Kovin montaa sekuntia ei tarvinnut maalissa odottaa, kun Ali
ojensi janojuomaa. Ensipuraisu kieltämättä maistui aika hyvälle.
 |
| Maalissa kelpaa tuuletella. |
Reppuun jäi noin 800 kCal
syötävää, jota ei vaan saanut reissun loppupuolella syötyä. Eikä ole kyllä
vielä maistunutkaan juoksueväät. Jos lähtisin uudestaan tällaiseen
mäkijumppaan, kiinnittäisin erityisesti huomiota seuraaviin kohtiin:
1. Energiansaanti lämpimässä, yli
20 asteen auringonpaisteessa. Kiinteä ei meinaa upota.
2. Etureisiin selkeästi lisää
lihasta voimatreenistä, jauhaisi salilla jalat kunnolla muusiksi kerran
viikossa.
3. Osan tunkkaustreeneistä
vaihtaisin alamäkijuoksuun, nyt tuli juostua alamäet suoraan, mutta on eri asia
juosta serpentiiniä kuin viivasuoraa. Lisäksi joskus kannattaisi juosta jalat
väsyneeksi vaikka tasaisilla poluilla ja sitten mennä jyystämään kovaa teknisiä
alamäkipätkiä.
