Laulavan Mörön polulla 8/2020

Laulavan Mörön polku sijaitsee Keski-Suomessa, tarkemmin Suolahdessa. Tämä reissu oli neljäs kerta kyseisellä, noin 20 km reitillä, josta voi lukea lisää esimerkiksi täältä: https://www.aanekoski.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/liikunta/ulkoliikuntapaikat/luontopolut  Aiemmilla kerroilla on tullut hölkkäiltyä, nyt oli edessä retkeilyreissu.

Lauantai 8.8.2020

Kellon lähestyessä kahta iltapäivällä jätin auton parkkiin entisen Sisä-Suomen sairaalan parkkipaikalle. Lämpömittarissa oli +26 astetta ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten tiedossa oli hikinen matka Suolahdesta Kettuhiekkaan. Edellisellä reissulla olin katsonut, että Kettuhiekassa on tasan yksi telttapaikka, joten hieman mietitytti mahtuuko sinne vai pitääkö kävellä useampi kilometri takaisin esimerkiksi Kangaslammen leirikeskuksen alueelle.

Reissu alkaa hyvin, kun jo muutaman kilometrin taivaltamisen jälkeen polun vieressä on muistomerkki erakon uhreille.

Karttaa ei paljoa tarvitse tällä reissulla, joka risteyksessä on opasteet.

Mörkökoskella sijaitsee Mörkömaja, joka jäi tällä kertaa väliin, olinhan tullut vajaa kolme kilometriä autolta.

Helppoa baanaa, mutta kuumaa kangasmaastoa.

Reitiltä löytyy useammasta kohdasta tylsää tiepätkääkin, jossa ei paljoa varjoa ollut. Kuumakin oli ja nesteiden riittävyys mietitytti.

Jurvonharjua.

Lisää Jurvonharjua.

Väliharju on aika lailla reitin puolivälissä.

Väliharjun lähteestä sai jo kaivattua täydennystä, vesi oli kylmää ja hyvää.

Lähestyttäessä määränpäätä päätin ottaa tiereitin ja käydä toisella lähteellä täyttämässä tyhjentyneet pullot.

Aittolahdentien lähteen vesikin oli juotavan hyvää.

Päivärinnasta löytyy hieno parimetrinen sammalpeitteinen siirtolohkare.

Lähestyttäessä Kettuhiekkaa saa taivaltaa muinaisrantaa.

Päivän sai taivaltaa aika rauhassa. Syvälahden entisen koulun luona olevalla retkeilyreitin parkkipaikalla oli kaksi henkilöautoa, mutta aivan heti ne eivät olleet siihen saapuneet, kun moottorit eivät olleet enää lämpimiä. Retkeilyseurue tulikin tiellä vastaan ja pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että tuo seurue ei mahdu yhteen autoon ja ehkä sieltä löytyy telttapaikka.

Päästyäni perille oli sinne saapunut yksi seurue vesiteitse uimaan, kuitenkin melko pian lähtivät, kun itse arvoin sopivaa telttapaikkaa. Päädyin kuitenkin pystyttämään telttani hieman syrjäisemmäksi varsinaisesta tulipaikasta, sillä tullessani huomasin varsin sopivan paikan.

Kelvannee?

- A room with a view?

- Yes, please.

Varsinainen Kettuhiekka. Hyvin tarkeni uida.

Ok?

Iltahetki ja -pala.

Keitele kylpee ilta-auringossa.

Ilta oli varsin lämmin, vielä yhdentoista aikaan lämpötila oli +20 astetta. Yöksi oli sentään luvattu +15 astetta alimmillaan. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, heräilin kolmen vartin välein hiestä märkänä, vaikka olin makuupussissa vain puolittain. Joskus kahden aikaan hikipäissä pyöriessäni ajattelin, että laitan sukat jalkaan, t-paidan päälle ja kaivan repusta sadehousutkin ja nukun loppuyön makuupussin päällä. Olin kuitenkin niin laiska etten jaksanut avata verkkoa ja kaivaa housuja sadetakin alta, laitoin kuitenkin sukat ja paidan. Nukuin niissä sitten loppuyön enemmän ja vähemmän makuupussissa...

Sunnunta 9.8.2020

Puoli seitsemän aikoihin ei enää nukuttanut. Aamupalaa ja pakkaus. Päivästä olisi tulossa lähes yhtä lämmin kuin lauantaista, vain 24 astetta. Aikaa olisi enemmän käytettävissä eikä tarvitsisi niin suoraviivaisesti palata autolle.

Varsinainen Kettuhiekka.

Aamuinen Ala-Keitele.

Polkureitti tekee pienen lenkin; Laulumäen päällä on kolmiomittaustornin perustusten jäänteet.

Polku on merkitty joskus 2000-luvun alussa, silloin on voinut olla paremmat maisemat.

Laulumäeltä lasku on aika rollaattoribaanaa.

Pusikkoa pukkaa eteen.

Lähestyttäessä Syvälahden vanhaa koulua löytyy todellista rollaattoribaanaa.

Syvälahti.

Syvälahti, osa 2. Edessä Kaakkovuori.

Kaakkolampi.

Kaakkovuoren näkötorni.

Kaakkovuoren maisemat.

Muutaman sadan metrin pisto. Voiko kuvitella rantavallit?

Ai miten nättiä jäkälää..

Rollattooribaanaa. Edessä siintää Ohralanvuori, jonka vierestä reitti menee.

En käynyt pohjalla.

Pieni pisto ja tunkkaus. Ohralanvuori edestä..

... ja takaa. Tulipahan käytyä, tuskin tarvitsee käydä uudestaan.

Kangaslampi.

Väliharjun kota, noin puolivälissä reittiä. Sääennusteen mukaan olisi pitänyt tulla ukkoskuuroja, mutta pilviä ei näkynyt missään, niin tässä oli oivallinen lounaspaikka. Eikä sitä ukkosta tullut loppumatkastakaan.

Meinasin nillittää kodan oven viereen jätetystä roskapussista, jossa oli kalannahkaa ja kertakäyttöastioita. Ehkä ne olisi jaksanut kantaa autolle takaisin, varsinkin, kun autolla pääsee alle 300 metrin päähän tästä. Joku on joskus tykännyt ammuskella haulikolla.. Tämä siis noin 30 metriä kodalta.

Lounastauon jälkeen päätin tehdä parin kilometrin kiemuran Vihijärven suuntaan. Reitti oli ehkä hieman vähemmän kuljettu ja heikommin merkitty. Aivan järven rantaan en päässyt, kun reitti olisi mennyt talon pihan vierestä ja pihalla oli täti lukemassa enkä viitsinyt häiritä hänen sunnuntai-iltapäivää.

Kiertoreitin syy on tässä; Jurvonjoessa on joskus ollut voimalaitos. Tosin helpolla ei paikka löytynyt, hieman sai tarpoa menemään ja korvakuulolla etsiä oikeata paikkaa.

Jurvonjokea.

Vastapainona äskeiselle :D Aina ei voi olla hyviä maisemia.

Kartan mukaan tässä on leveä ura. Ulkoilumestari Lahtonen arvostanee reittivalintaa?

Väliharjun lähde pelasti taas janoisen kulkijan.

Jurvonharju.

Jurvonharjun penkki. Kelpaa siinä lepuutella itseään.

Jurvonvuori. Tästä ei olisi enää pitkästi.

Mörkökoski. Tästä on enää kivenheitto lähtöpisteeseen.

Lauantain matka: 19,4 km / 4 tuntia.

Sunnuntaina 24,4 km / 5 ja puoli tuntia.

Varusteita oli noin 10 kilon edestä: https://lighterpack.com/r/zm1dpa

PS. Juoksushortsit olisivat riittäneet caprien asemesta.

Tapahtumat 2019

 Vuoden 2019 kalenterissa toteutui muutama tapahtuma:

• 8.2. Himos Winter Trail Night Challenge 13 km

• 9.2. Himos Winter Trail Challenge 13 km
• 10.5. Kintturogaining 6 h
• 24. - 25.5. NUTS Karhunkierros talkoilua
• 12. -13.7. NUTS Ylläs Pallas talkoilua
• 10.8. NUTS Pyhä talkoilua
• 30.8. CCC 101 km

Matterhorn Ultraks ”46” 2017

(Alkuperäinen teksti kirjoitettu syksyllä 2017, siirretty kuvineen ja videoineen blogiin 2018.)

Lyhyesti:

Sveitsin Zermatissa 49 kilometrin vuorijuoksu elokuun viimeinen viikonloppu läpi aikaan 10 tuntia 32 minuuttia.

Hieman pidemmin (pituusvaroitus):

Tapahtuman kisavideoita tuli katsottua joskus 2014 tai 2015 ja melko pian kisa päätyi bucket listille. Ensimmäisen kerran osallistumishaaveet tuli sanottua ääneen elokuun 10. päivä vuonna 2016. Siitä sitten kuukausi pari kesän tapahtumien suunnittelua ja päätös osallistumisesta oli tehty. Edessä olisi noin 48 kilometriä alppibaanaa ja reilusti yli 3000 metriä nousuja ja laskuja, riippuen mittarista, juoksureitin korkeimman kohdan ollessa 3100 metrissä. Varsinaista spesifistä treenisuunnitelmaa ei tullut laadittua, kunhan vaan treenaisi paljon ja monipuolisesti, tavoitteena toki oli ylittää edellisen vuoden nousumetrit.

Alkuvuosi meni monipuolisesti liikkuessa, osa talvisista juoksulenkeistä vaihtui sauvakävelyyn ja pk1-alueen työstöön. Talven ja kevään aikana ei onneksi ollut todella pitkiä parin viikon mittaisia flunssia, mutta välillä piti keventää treeniä ja kääntyä ulko-ovelta takaisin sohvalle lepäämään. Helmikuussa reitin excelöinti näytti loppuajaksi noin yhdeksän tuntia, ajatuksena oli sauvakävellä ylämäet sekä juosta tasaiset pätkät ja alamäet.

Ensimmäinen varsinainen vertikaalitonni tuli huhtikuussa, tosin siinä taisi olla puolikuntoinen ja seurauksena muutaman päivän lepojakso. Voimatreenin runkona oli maksimivoiman kasvattaminen muutaman kuukauden ajan. Satunnaisesti tuli tehtyä yli neljän tunnin treenejä. Välillä treeni kulki ja välillä oli yhtä rämpimistä. Kesän lähestyessä voimaharjoittelu jäi vähemmälle ja juoksu- sekä tunkkausmäärät kasvoivat, ja niin elokuun alussa nousua oli kerätty saman verran kuin viime vuonna. Kisasuunnitelman muokkaaminen ja lähempi tarkastelu tunkkausfiiliksen mukaan vei loppuajan lähemmäs kymmentä tuntia sallitun hyväksytyn maksimiajan ollessa 11 tuntia. Huoltoihin olin laskenut 4 * 10 min sekä 2 * 20 min. Järjestäjän reittimuutos alkuvaiheessa toi kilometrin lisää mittaa, mutta poisti sumppukohdan.

Pelipaikoille päästiin kolme vuorokautta ennen kisaa. Samalle illalle junalla Gornergratin päälle 3100 metrin korkeuteen tutustumaan reittiin sekä totuttautumaan ohuempaan ilmaan. Tietenkään mitään paluulippua ei tullut ostettua, sillä edessä oli 1500 metriä vertikaalia alaspäin. Jossain 800 metrin jälkeen alkoi jo mukavasti tuntua etureisissä, mutta olihan siinä aikaa retkeillä koko ilta. Seuraava päivä meni sitten totuttautuessa vielä ohuempaan ilmaan 3800 metrissä, jossa jo selkeästi huomasi hapen vähenemisen vaikutuksia.

Keskiviikkona Gornergratin huipulla. Joskus ollut timmissä kunnossa.

Gornergratin huipulta maisemia.

Torstaina Klein Matterhornin huipulla.

Glacier Paradise -jääluolassa.

Numerolappu haettu ja panikointi voi alkaa.

Reppuun oli valikoitunut evästä vajaan kilon ja noin 3400 kilokalorin edestä; geelit n. 800 kCal, Snickersit n. 500 kCal, energiakarkit n. 800 kCal, patukat 300 kCal, urkkajuoma 350 kCal, lakritsitoffeet n. 230 kCal sekä metukat n. 500 kCal. Nestettä lähti kantoon litra sekä yksi tyhjä pullo urkkajauheella. Sääennusteet lupasivat Zermattiin aurinkoista, noin 20 asteen kesäkeliä ja vuorille 10 astetta, pilvistä sekä sadekuuroja. Kisa-aamu hotellilla oli melkoista hermoilua. Lisäksi satoi, joten parempi oli sadetakki päällä marssia lähtöalueelle hieman seitsemän jälkeen. Sade vaimeni tihkuksi ja takki jouti reppuun, lämpötila oli 14 astetta.

Ensimmäisellä pätkällä oli pituutta noin 8 km ja vertikaalia nousua 650 metriä. Paukusta liikkeelle, osallistujia oli vajaa 700. Ensimmäiset 800 metriä juostiin kylän keskustassa suht tasaista asfalttia, tosin jo 500 metrin jälkeen tuntui siltä, että tästä ei nyt tule yhtään mitään. Kylän reunalla alkoi sitten ylämäki asfalttireittiä pitkin ja juoksu vaihtui pikkuhiljaa reippaaksi kävelyksi. Jonkin aikaa juttelin jonkun amerikkalaisnaisen kanssa ja selitin menemään, että Suomessa vertikaalitonniin saa jyystää samaa laskettelurinnettä 11 kertaa ylös alas ja tämä on minun eka vuorikisa – vastauksena tuli, että ettet sitten helpommasta aloittanut.. Vajaan kolmen kilometrin kohdalla asfaltti muuttui soraksi ja sauvat tuli kaivettua repusta esille. Ensimmäinen Snickers upposi hyvin koneeseen.

Alun ruuhkaa loivassa mäessä.

Tasatyönnöllä ekaa huoltoa kohti.

Porukka harveni pikkuhiljaa ympäriltä ja 4,7 km:n kohdalla kurvattiin ulkoilureitiltä polulle, nousu oli ohi ja edessä pari kilometriä tasaista harjannetta, josta oli välillä hyvät näköalat kylään, sikäli kun niitä ehti katselemaan. Tihkusade oli jo lakannut. Pian polku kapeni ja alkoi uusi tunkkausjakso. Välillä vauhti oli tuskastuttavan hidasta etenemistä jonon pysähtyessä paikka paikoin. Clif Blocks upposi hyvin. Joku mies makoili tuskaisena ja laattaili menemään, sitä se liian kova alkuvauhti teettää. Lopulta puuraja tuli vastaan ja sen myötä ensimmäinen huolto tunnin ja vartin taivaltamisen jälkeen. Siinä pullot täyteen vettä, geeliä sekä pöydältä appelsiinia, banaania ja pari peukalon pään kokoista energiakeksin palasta, jota olin jo edellisenä päivänä maistanut kisaexpossa. Huollossa meni reilu 4 minuuttia.

Eka huollon jälkeen pääsi alamäkeen rallattelemaan.

Toinen etappi muodostui ensiksi noin 200 metrin yhtäjaksoisesta loivasta alamäestä, jonka jälkeen edessä oli kisan suurin nousu, 1100 metriä yhteen putkeen etapin kokonaispituuden ollessa 8,3 km. Homma ei ainakaan muuttunut helpommaksi, kun maha alkoi pöhöttää sekä kipu ilmestyi vatsan vasempaan alaosaan. Pisteenä iin päälle lisäksi alaselässä tuntui olevan kramppi. Lämpötila nousi pilvien väistyessä ja auringon aloittaessa grillauksen. Syöminen muuttui vaikeammaksi ja metukkaa sai jauhaa olan takaa. Ensiapuna vatsaoireisiin meni kerralla gramma suolaa. Välillä tosin sai väljässä jonossa laittaa vilkun päälle ja siirtyä ohituskaistalle. Mäen muuttuessa jyrkemmäksi jono tiivistyi ja taas jäi puiden luoma varjo taakse. Taas kello piippasi 25 minuutin eväsväliä ja tällä kertaa käteen eksyi lakritsitoffee, jonovauhdissa ehti hyvin syödä, sillä kilometrivauhdit huitelivat jossain 15 ja 20 minuutin välillä. Toisinaan hidas etanavauhtinen tunkkaus tuskastutti, mutta enää ei tarvinnut keulia ohituksilla, sillä sykkeet huitelivat jossain vk2-alueella.

Mielessään sitä mietti, että missä ne ennustetut sadekuurot oikein olivatkaan, kun on vaan pilvetöntä taivasta ja soija virtasi kuin vuoristopuroissa konsanaan. Kolmas suolagramma ei merkittävästi auttanut vatsaongelmiin, BareBarin jauhaminen kesti vajaat 7 minuuttia. Eväs ei uponnut sitten millään. Välillä nousussa oli tasaisia pätkiä, osa juoksi, mutta kuitenkin ne sai kiinni seuraavassa jyrkemmässä nousussa. Alustana oli kaikkea hiekkatien ja –rinteen väliltä. Vihdoin ja viimein tunkkaus loppui ja edessä oli toinen huoltopiste. Ajanotto ennen huoltoa piippasi väliajaksi kolme tuntia ja 21 minuuttia. Huollossa Snickers koneeseen, toiseen pulloon hellekelin elektrolyytit sekä aiemmin käyttämätön urkkajuoma käyttöön. Sauvat pikaisesti reppuun, huollossa meni noin kuusi minuuttia. Pelikirjan mukainen lähtöaika huollosta olisi ollut 3 tuntia ja vartti, joten olin melkein suunnitelman mukaisessa vauhdissa.

Kolmas etappi olikin sitten reilua alamäkeä; 900 metriä laskua 5,8 kilometriin. Juoksijat olivat jo harvemmassa, lisäksi reitin merkkaus antoi vapauden valita useammasta urassta. Vauhti oli hölkkäkävelyä, metukka ei meinannut upota ja suolaa meni neljäs gramma. Välillä alamäki oli nopeata baanaa ja välillä hidasta serpentiiniä höystettynä muutamalla hieman teknisemmällä lyhyellä kivisellä osuudella. Kolmas ajanottoportti piippasi ajassa 4:14 ja yleisöäkin oli kannustamassa enemmän kuin edellisillä huoltopisteillä. Huollosta taas banaania, appelsiinia, vettä ja mukillinen kokista happoineen... Kasvisliemen olivat piilottaneet jonnekin ja tarjottimella olleet suklaat olivat sulaneet lusikoitavaan muotoon. Vajaan kymmenen minuutin huollon jälkeen matka jatkui ajassa 4:24, joka sattumalta oli sama kuin kisasuunnitelman aika, tosin tuossa olin varannut enemmän aikaa huoltoon. Kokonaismatkaa oli takana noin 22 km, puolet noususta, mutta vasta kolmannes laskusta oli kasassa. Huoltopisteen cut off oli kuusi tuntia.

Neljäs etappi koostui tasaisesti nousevasta loivasta alkuosuudesta, jyrkästä, mutta lyhyestä alamäkipätkästä ja taas loivasta laskusta. Pituutta oli 5,1 km, nousua 100 m ja laskua 430 metriä. Jo ensimmäiset juoksuaskeleet paljastivat, että kaikki ei ollut kunnossa mahassa, sen verran pahasti hölskyi menemään. Neljänsadan metrin etenemisen jälkeen oli pakko laittaa hätävilkut päälle ja kurvata pientareelle, pelkkä suun aukaisu riitti poistamaan vatsalaukun sisällön. Samalla pystyi toteamaan, että metukat ynnä muut eivät olleet ehtineet sulaa. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt tunkea sormet kurkkuun ja tyhjentää kaikki, mutta näin ei tullut tehtyä. Suolaa seuraava gramma ja homma muuttui tasaisella sauvakävelyksi. Fiilikset olivat aika lässähtäneet, mutta eipähän enää koskenut vatsaan…

Tappiomieliala valtasi tilaa pään sisällä. Aikaa seuraavaan cut offiin oli enää kaksi tuntia ja vartti ja matkaa ja mäkeä vaikka muille jaettavaksi. Jossain vaiheessa pystyi syömään puolikkaan pussin Powerbarin karkkeja. Välillä porukkaa meni ohi reilusti, toisinaan sitä pystyi ohittamaan satunnaisia kisailijoita. Tälle osuudelle osui reitin teknisin pätkä, kivikkoinen ja hieman juurakkoinen serpentiinilasku, joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa se oli vain noin 800 metriä. Paikoitellen sai kulkea varjossa, toisinaan taas sitten suorassa auringonpaisteessa. Reitti muuttui soratieksi ja päässä jyskytti menemään hyytyminen cut offiin. Reilun kilometrin hiekkatieosuuden jälkeen kurvattiin metsäpolulle ja edessä oli 100 metriä pitkä riippusilta. Kovin paljoa ei viitsinyt katsoa alaspäin, sillä pudotusta oli 90 metriä ja silta hieman heilui.

Ei huvittanut katsoa alas..

Jotain hölkäntynkää yritti sillalla.

Riippusillan jälkeen seuraavaan huoltoon oli matkaa vajaa kilometri, osa metsän siimeksessä ja osa sitten auringon alla. Huollossa oli tarjolla pelkkää vettä, samalla geeli upposi kohtuullisen vähän oksettaen. Aikaa oli kulunut kelloportille 5:17 ja viiden minuutin huollon jälkeen matka jatkui ylämäkeen. Jälkikäteen tarkasteltuna olin tässä vaiheessa kuusi minuuttia suunnitelmaa jäljessä…

Se seuraava ylämäki olikin sitten hieman jyrkempi, sillä viidennen etapin pituus oli 3,5 kilometriä nousun ollessa 690 metriä. Cut off –aika oli seuraavassa pisteessä 7 tuntia lähdöstä. Päässä pyöri laskukone, vajaan sata metriä teknisesti helppoa ylämäkeä kävelee vajaassa kymmenessä minuutissa, aikaa siis menisi yli tunti viikatemiehen jahdatessa. Oikean etureiden sisäsyrjän alakolmannes oli jo kipeytynyt aiemmin, mutta ei auttanut kuin lähteä loivaan ylämäkeen. Pian kuitenkin loivuus muuttui jyrkkyydeksi, kun edessä oli multamäkimaista jyrkkää nyppylää, jota sai tasatyönnöllä metsän siimeksessä edetä. Välillä tuli ohiteltua muita, kun taas toisinaan tuli ohitetuksi. Meno oli melkoista raahustamista ja mielessä pyöri vaan cut offiin hyytyminen. No, siinä tulisi rapakuntoiselle wannabeen keskeyttämiselle hintaa, kun on raahannut itsensä Sveitsiin mukamas jotain tekemään eikä edes yhtä nyppylää jaksa nousta aikataulussa.

Muutaman sadan metrin jälkeen tulikin sopivasti penkki. Siinä tuli napattua viides gramma suolaa ja laahustaminen tasatyönnöllä jatkui. Metsä loppui ja aurinko paistoi. Mahaa oli taas koskenut jo jonkin aikaa ja tuntui, että eväät ovat taas tulossa väärään suuntaan. Kovin montaa sekuntia ei tarvinnut arpoa sitä, tunnusteleeko kurkunpään kuntoa sormilla riittävän monesti, jotta kaikki lähtevät pihalle. Tuhkaa sai kipata tynnyreittäin päälle ja samalla tuli tyhjennettyä loppuvuoden kisakalenteri sekä laitettua juoksu-ura pakettiin. Postimerkkeily tuntui aika houkuttelevalta harrastukselta. Mutta ei auttanut kuin kontata eteenpäin, sillä edessä näkyi hissiasema. Ilo oli lyhytaikainen, sillä se oli rinteen puolivälissä ollut välihissiasema. Se siitä huoltopisteestä.

Raahustamista huoltoa kohti.

Koska kukaan ei tullut hakemaan sieltä pois, niin piti päästä huoltoon, vaikkakin sitten aikaraja ylittyisi. Olisipahan päässyt hissillä alas. Jossain kohdassa nousua 30 km:n kisassa ollut nainen makasi maassa ja haukkoi henkeään, oltiinhan jo jossain 2400 metrin korkeudessa. Pari ulkopuolista oli hoitamassa, en jäänyt sen enempää patsastelemaan tilanteeseen. Mutta tämäkin mäki loppui aikanaan ja edessä oli ajanottoportti. Se tuli ohitettua ajassa 6:40 ja edessä oli huoltopiste, josta löytyi pelastus; kasvislientä, vaaleata leipää ja teetä. Ne upposivat yllättävän hyvin ja selkeästi ylitankkasin puoli litraa kumpaakin nestetä, sillä edelliset tunnit oli tultu hyvin vähillä lisäenergioilla. Puhelin piippasi tsemppiviestejä Suomesta ja niistä sai merkittävästi lisää virtaa. Huoltopisteellä elpymiseen kului noin vartti, aikaa maalin sulkeutumiseen oli hieman yli neljä tuntia ja matkaa oli jäljellä 19 km. Alkuperäisestä aikataulusta olin jäljessä noin 25 minuuttia.

Kuudes etappi oli lyhyt; 2,8 km alamäkeä ja 400 metriä laskua. Pätkä oli teknisesti helppoa soratietä, kunnes jossain vaiheessa se muuttui kapeammaksi ulkoilureitiksi. Eteneminen muistutti etäisesti sauvakävelyhölkkää. Huoltopiste ilmestyi näkyviin, mutta sehän olikin pelkkä väliaikaportti, jossa reitti jakaantui 49 km:n ja 30 km:n reitiksi. Sadattelin, että olin ottanut reitin pisimmälle pätkälle vain litran vettä, aikaa menisi kuitenkin vielä pari tuntia edetä 10 kilometriä seuraavaan huoltoon. Ensimmäinen vuoripuro meni ohi, toisen kohdalla reitti näytti uhkaavasti kääntyvän kuivempaan suuntaan, joten repusta kolmas pullo esiin. Itse asiassa se kylmä vuoripurovesi oli huomattavasti parempaa kuin huoltopisteiden haalea pullovesi. Tankkaustauon aikana kolmen porukka meni ohi ja päätin lyöttäytyä peesiin. Hiekkatie muuttui kapeaksi poluksi. Peränpitäjänä oli aikaa varmistaa maalin sulkeutumisaika ja laskeskella mahdollisuuksia päästä aikarajoissa pois.

Koska Sveitsi on mäkinen maa, niin edessä oli kisan neljäs – ja onneksi viimeinen – merkittävä nousu; 3,7 kilometrin aikana sai tunkata 600 vertikaalimetriä. Possujunassa ensimmäisenä ollut pariskunta jäi kuvaamaan Arbenbachin näyttävää vesiputousta, itse en jaksanut vaivautua kaivamaan kameraa esille. Ilmeisesti sama jenkkinainen, jonka kanssa olin kisan alussa jutellut, meni edellä ja mä perässä. Ensimmäinen selkä, toinen, kolmas. Hänen mielestään kisaa oli enää kymppi jäljellä, itse sanoin viisitoista. Suoraan ei pystynyt kellosta katsomaan, koska se näytti pari kilsaa liikaa. Taivas oli pilvinen ehkä puolen tunnin ajan ja tuli iltapäivän ensimmäinen – ja viimeinen – sadekuuro, joka tosin ei edes kastellut kunnolla. Veturi alkoi hyytyä ja päästi minut vetovastuuseen. Tein työtä käskettyä ja painoin kaasun pohjaan, sillä muutama hetki oli tultu hieman kevyemmin. Eroa alkoi syntyä, en jäänyt odottelemaan tai katselemaan taakse.

Mäki alkoi pikkuhiljaa loppua, tosin edessä oli kuuden henkilön hidas possujuna. Kovin montaa hetkeä en sitä menoa katsonut, vaan vilkku päälle ja oikealta tunkaten ohi. Saattoi siinä kyllä joku ohitus olla vasemmaltakin. Nousu tasaantui ja edessä oli noin 5 kilometriä tasaista helppoa baanaa 2700 metrin korkeudessa. Selkä selältä sijoitus kohoni, aina sai pientä ylimääräistä latausta saavuttaa edellä menijä. Repusta maistui paketillinen Clif Blockseja. Joku ohitettava jäi peesiin, ei tullut kurkattua. Tiukan vasemmalle kääntyneen mutkan jälkeen seuraava huolto näkyi etäisesti, mutta sinne oli tuskastuttavat pari kilometriä. Reitti muuttui reilun kilometrin mittaiseksi serpentiinialamäeksi, jossa oli irtosoraa. Laskua tuolle matkalle tuli 250 metriä. Kenkien pito oli koetuksella ja kerran oltiinkin sitten yllättäen käsien varassa hanuri menosuuntaan. Onneksi ei vakavampaa seurannut.

Peesaajaa päästeli menemään, lopussa olleilla etureisillä ei ollut mitään mahdollisuutta pysyä perässä jyrkässä alamäessä. Edessä oli muutama hitaampi taivaltaja, jonkin aikaa piti odotella ja pyydellä ohitusmahdollisuutta. Lyhyellä tasaisella pätkällä meni toiseksi viimeinen suolatabletti ja ajanottoportti piippasi reilun 43 km:n merkiksi ajassa 9:15. Pian piippasi myös puhelin lisää tsemppiviestejä. Onnekseni tässäkin huollossa oli tarjolla kasvislientä, leipää ja teetä, aikaa näiden eväiden nauttimiseen mukitolkulla meni viitisen minuuttia. Osa kisailijoista huolsi pitkään ja hartaasti, osa ryntäsi huoltopisteen läpi. Alkuperäinen tavoite oli lähteä huollosta ajassa 8:45.

Jäljellä oli viimeinen pätkä, reilu 6 km, jonka alussa nousua 150 metriä 1,5 kilometrin aikana, sen jälkeen pelkkää alamäkeä loppupätkä, tosin alaspäin tultaisiin mukavat 900 metriä aivan loppu olevilla jaloilla. Nousun loivia kohtia yritin juosta, mutta heti kun nosti vauhtia, molemmat pohkeet ilmoittivat kramppaavansa heti. Ei auttanut kuin heittää viimeinen suolatabletti kitaan ja samalla tunkata yhden iäkkäämmän rouvan ohi. Muutaman muun ohituksen taisin vielä tehdä, näillä kahdella viimeisellä pätkällä nostin sijoitusta lähemmäs 20 pykälää, tosin muutama pääsi ohi. Toisaalta oli huojentavaa jo pikkuhiljaa uskoa, että ehtii aikarajoissa maaliin, aikaa oli vielä puolisentoista tuntia ja matkaa muutama kilometri.

Ylämäen helppo rollaattoribaana muuttui alamäeksi, jossa oli kapea U-kirjaimen muotoinen, noin 20 cm leveä ura heinikossa. Sauvojen käyttö oli hankalaa ja kaksi kengän leveyttä oli välillä liikaa uralle. Muutamassa lyhyessä teknisessä kivikkopätkissä tuli otettua varman päälle ja otettua tukea lohkareista. Jossain kohdassa oli järjestäjän edustaja kiikaroimassa rinnettä laskeutuvia, tästä oli kuulemma enää noin 2,5 km maaliin ja käytettävissä olevaa aikaa noin 50 minuuttia. Matka kahden kilometrin kyltille tuntui ikuisuudelta, samalla oli laskeuduttu puurajalle ja kapea polku muuttui pikkuhiljaa leveämmäksi, juostavammaksi poluksi. Täkäläisillä kun on tapana laittaa polulle laattakiviä pystyyn epäsäännöllisen säännöllisesti, niin sai olla tarkkana, ettei kompastellut niihin noin 10 cm korkeisiin esteisiin. Muutama meni ohi, annoin suosiolla tilaa, ei pystynyt vastaamaan haasteeseen.

Kilometrin mittainen suora alamäkipätkä kesti ja kesti, mutta pikkuhiljaa puiden lomasta alkoi näkyä rakennelmia, enää ei voinut olla pitkä matka. Uhkaava ukkoskuuro jylisi taustalla. Vilkaisin taakse, joku mies saavutti uhkaavasti. Ei auttanut kuin yrittää juosta. Reitin vasemmalta puolelta pystyi tunnistamaan aseman ja kohta polku olikin jo talojen välissä. Yritin soittaa saman matkan nopeammin juosseelle Alille, että kohta olen maalissa. Takana askeleet olivat jo lähellä, mutta edessä oli tiukka mutka vasemmalle ja asfaltille. Oli aika painaa kaasu pohjaan – tai ainakin se mitä siitä oli jäljellä. Katsojia reitin varrella oli jonkin verran ja kannustus tuntui suorastaan mukavalta. Vauhtia oli pidettävä, sillä peesaaja ei sitten millään suostunut antamaan periksi. Viimeisten portaiden jälkeen olikin enää jäljellä loiva ramppi aukiolle, ensimmäinen kaari ja toinen maalikaari ajanottomatolla. Oli aika tuulettaa. Vuoden projekti oli viety maaliin. Kovin montaa sekuntia ei tarvinnut maalissa odottaa, kun Ali ojensi janojuomaa. Ensipuraisu kieltämättä maistui aika hyvälle.

Maalissa kelpaa tuuletella.

Reppuun jäi noin 800 kCal syötävää, jota ei vaan saanut reissun loppupuolella syötyä. Eikä ole kyllä vielä maistunutkaan juoksueväät. Jos lähtisin uudestaan tällaiseen mäkijumppaan, kiinnittäisin erityisesti huomiota seuraaviin kohtiin:

1. Energiansaanti lämpimässä, yli 20 asteen auringonpaisteessa. Kiinteä ei meinaa upota.

2. Etureisiin selkeästi lisää lihasta voimatreenistä, jauhaisi salilla jalat kunnolla muusiksi kerran viikossa.

3. Osan tunkkaustreeneistä vaihtaisin alamäkijuoksuun, nyt tuli juostua alamäet suoraan, mutta on eri asia juosta serpentiiniä kuin viivasuoraa. Lisäksi joskus kannattaisi juosta jalat väsyneeksi vaikka tasaisilla poluilla ja sitten mennä jyystämään kovaa teknisiä alamäkipätkiä.